Joku vie lapsensa päiväkotiin joka aamu seitsemältä

Sanat tuntuvat leijuvan ilmassa ympärilläni. Kauppakeskuksen mustaan aamuun soivat hartaat joululaulut, katukivetykselle jäänyt minikokoinen minttuviinapullo, ylipäätään tietoisuus siitä, että toisten aamut alkavat aina huomattavasti omiani aikaisemmin. 

Ne sanat. Paljon hienoja huomioita. Hyvin paljon henkilökohtaista. Kaikenlaisia ilmaisuja kuvaamaan sitä, miltä tuntuu. Tai edes piirtämään sitä, mitä tapahtuu, jättäen tunteet sivummalle, tulkittaviksi. Huomaan kaipaavani vanhanaikaista, päiväkirjamaista blogikirjoittamista, mutta se ei tunnu itselleni luontevalta. Anonyymiyskin on harhaa vain, ja jostain syystä haluan ajatella, että joku lukeekin, jossain, ja uudessa paikassa aloittaminen veisi sen pohjan pois. Enkä tiedä, kuinka kauan moinen innostus kantaisi. Luulenpa, että sensuroisin itseäni välittömästi. Vähän niin kuin teen nytkin.

 

Ajatukset ovat jäsentymättömiä. Ne vain ovat. Ne rönsyilevät vielä moniin suuntiin, niitä eivät kahlitse välimerkit tai lauserakenteet, ei silloinkaan, kun niitä puoliväkisin sinne asettelen. Kun kirjoitan päässäni ”valmista”, kaikkea sitä, mikä karkaa kauas, kun vihdoin asetun koneelle.

Asiakirjoittaminen on vienyt mehuja kaikelta muulta. Ajattelen aina tekeväni jotain pientä ja kevyttä, ja pian olenkin nenä kiinni parisataasivuisissa pöytäkirjoissa yrittämässä hahmottaa kaupungin päätösprosesseja. No, hyvää oppia sekin, monelta kantilta. Tämä syksy on vain mennyt monilta osin toisin kuin toivoin ja ajattelin, että välillä on pakko pysähtyä ja punnita. Että kuinka monta kertaa aikookaan juosta pää edellä seinään, minkälaisiin ratkaisuihin sitä suostuu toisia ajatellen, ja minkälaisiin itsensä kannalta.

 

Ja ne sanat. Ne alkavat vähitellen jopa piinata. Ne houkuttelevat ja ilkkuvat, huomaatko, olemme helppoja, täällä me olemme, ilmassa ympärilläsi, eihän sinun tarvitse kuin vain pyydystää meidät. Niin kauan kun en kiinnitä niihin huomiota, ne jatkavat. Pakenevat, jos otan haavin ja taskulampunkin. Mutta sitä en osaa kuvitella, että kokonaan vaikenisivat. Siksi niille pitäisi toisinaan antaa jotain, minkä tähden ne jaksaisivat viivytellä liepeilläni.

 

Luin syksyllä liikaa. Lokakuussa vielä. Ahmin ja oksensin. Marraskuussa hiljeni. Joulukuu on ollut suorastaan puolikuollut. Pitäisi opetella kuuntelemaan. Silloin ei voi laukata, ei haukata vielä muutamaa sivua. Inhoan sähköisessä lukemisessa tunnottomuutta siitä, kuinka monta sivua on vielä jäljellä.

 

Valitan sitä, että hömppä on liian kevyttä, etten kestä tarinoita, joissa ihmiset menevät naimisiin kahden suudelman jälkeen (koska elämä on niin paljon muutakin!, parisuhdekin). Toisaalta tuntuu, että sitten elämyksensä hakee kamaluuksista, toisille tapahtuneista asioista, mietin miten autofiktio on vaikuttanut kirjallisuuden kenttään ja paljonko sellaiseksi luen sitäkin, joka ei ole, mutta niistähän osaa kirjoittaa mistä tietää. Itkiessäni asioiden äärellä mietin silti, että kuinka paljon minun tulee tietää, kuinka henkilökohtaista kaikki on, ja kuinka tarpeellista on edes osata kuvitella vähän toisen tuskaa, eikä sitten millään kuitenkaan ymmärtää. Ikään kuin lukeminen voisi valmistaa minut kohtaamaan jotain samankaltaista. Ei voi. Kokemusteni perusteella pystyn samaistumaan nyt enemmän kuin aiemmin, sen kai se ikä tekee, mutta se on välillä myös äärettömän surullista, kun parikymppisen toiveikkuus vaihtuu tähän melkein nelikymppisen kyynisyyteen. Kun elämän määrämittaisuus alkaa olla selvillä ja silti on olevinaan vieläkin tai taas ihan alussa. Eikä silti aina tiedä, että mihin kannattaisi panostaa, mitä tehdä nyt, kun pian kaikki taas muuttuu, nopeammin tai hitaammin, huomenna tai ensi vuonna, ja voi kuvitella, ajatella ja toivoa, mutta tietää ei voi.

 

Syksy on silti ollut monin tavoin hyvä. Ei täydellinen, ei toki, keskeneräisiähän tässä ollaan kaikki, mutta paljon hyvääkin. Kliseistä kylläkin, sitä sellaista, miten arki on läsnä tässä ja tänään, pienissä asioissa. Isojakin on, muodottomia möhkäleitäkin jopa, mutta että elämä koostuu niistä päivittäisistäkin päätöksistä, kukkakimpun poimimisesta ostosten joukkoon ja vähäisistäkin joulukoristeista. Ettei kaiken tarvitse olla suurta ja mahtavaa, eikä etenkään valmista, voi olla ihan kesken ja siellä kaiken keskellä se pieni hyvä. 

Kyllä. Niin on taas päivän mietelauseen tasoa, että melkein hävettää. 

 

Ne sanat. Niitä voisin tavoitella. Istua bussiin tai Oodiin. Ei sillä, että se ympäristö tekisi työn puolestani. Ei se tee. Eikä siihen saa takertua. Että kunpa ja jos vain niin sitten. Mutta voihan se auttaa. Luoda kihinää. Auttaa asettumaan aloilleen ja odottaa, että laskeutuisivat, nuo pienet perhoset, lepattaisivat lähemmäksi ja antaisivat minun tarkastella siipiinsä piirtyneitä korulauseita, varastaa ja vääntää, pelkistää ja paatostella. Sanoja. Ystäviäni.