Kirosanojen ryydittämää kiukkua
Minulla on sellainen kiukku, että kun joku kommentoi kuinka pitäisi tehdä kansalaisaloite siitä, että lakia muutettaisiin rikoksesta epäiltyjen kuvien kohdalla, tekisi mieleni ottaa tyypin profiilista kuva, läntätä siihen rikoksesta vihjaava teksti ja postittaa se keskustelun jatkoksi. Jostain syystä en kuitenkaan viitsi tehdä niin, vaikka välillä todella, todella, todella haluaisin.
On sellaisia päiviä, että pohdin paljon yksinäisyyttä ja ystäviä, ja silti vetäydyn näkymättömiin tilanteissa, joissa toiset hihkuisivat ääneen ja säntäisivät halaamaan sellaisia puolituttuja tai pari kertaa tavattuja, joissa voisi olla potentiaalia muuhunkin, mutta joita ei ole vain yhtään valmis kohtaamaan.
Kiukku ei auta tuotakaan asiaa.
Kiukku ei auta mitään.
Kiukku uhkaa pilata joulun. Kun väsyttää ja vituttaa, ei paljon jaksa miettiä ihmisten ilahduttamistakaan. Ajattelen vain, etten kuitenkaan saa yhtään mieluista lahjaa, vaikka olen tosi huono toivomaan mitään tai jos toivon, kaikki maksaa ainakin kahdeksansataa euroa.
Aloitin hiljattain päämäärättömän haahuilun. Se on raskasta ja raivostuttavaa. Seistä ja nojata kauppakeskuksen kaiteeseen ja miettiä, että minne menisin, kun minua ei missään kukaan kaipaa, mutta kotiin ei voi mennä, koska siellä on siivooja.
Minna Mänttäri kirjoitti tällaisen hilpeän postauksen, minä ajattelin, että en ehkä uskalla, koska sitä kiukkua on niin paljon, että siinä saavat osansa ihan kaikki.
Noh, vihaan myös ihmisiä, jotka eivät vastaa viesteihin, eivät etenkään suoriin kysymyksiin, mutta huomaan itse unohtavani kaikenlaista. Maksan kirppariostoksetkin etukäteen, ettei hävetä niin paljon noutaa niitä muutamaa viikkoa myöhemmin.
Kiukkuan sitä, että kotona on yhä vain ja mahdollisesti ikuisesti kaaos. Ja se vain on. Mitäs menin sotkemaan syksyiset suunnitelmani. Nyt on taas jo pakkasta eikä parvekkeella voi maalata. Asioita voi lykätä hyvinkin taas yhden puolivuotiskauden ja sittenkin onkin taas jo eri kuviot.
Terveysasiat ottavat päähän. Ne sellaiset ”tiedän kyllä paremmin, mutta teen silti paskasti” -tyyppiset jutut, jotka sitten harmittavat jälkikäteen, mutta viisaiden valintojen tekeminen on silti ihan käsittämättömän vaikeaa.
Niin kuin sekin, että kenen mielestä on järkevää olla nukkumatta, jos väsymys on tyyliin sellaista, että se valuu kaiken päälle, ja tekee kaikesta harmaata, tahmeaa ja, niinpä niin, kiukkuista? Että onko siinä vaiheessa todella tärkeämpää askarrella joulukortteja, vai ihan vaan nukkua?
Väsyttää ja kiukuttaa niin että itkettää. Itkettää moni muukin asia, mutta niissä vaivun hiljaisuuteen.
Jos jotain positiivista: parisuhde. Ei sekään aina kovin hyvissä kantimissa, eikä sen kummatkaan osapuolet, mutta onpa siinä silti ihan helvetisti hienoja asioita.
Ja sitten tulee joulu. Taas sitä on viikkokaupalla kahkottu. Joululahjat ostetaan silti aatonaattona, paitsi ne, jotka pitää saada perille sitä ennen. On viritetty joulukoristeet ja jätetty valot laittamatta. Luntakin tuli. Oi idylliä. Sanoinko jo, että on vähän kiukkua? Saanko nukkua koko joulunpyhät? Suklaatakaan en saa syödä, saateri, joten vähiin käyvät ihmisen ilot.
Päiväunien sijaan otan mukillisen tummapaahtoista kahvia. Sitten haen lapsen päiväkodista ja menemme kirjastoon. Voi sitä pientä, joka välillä itkee vain itkemisen takia. ”Haluatko kiukutella?” kysyn ja hän nyökkää. Itkeköön ja kiukutelkoon, voi rakas lapseni, minä niin ymmärrän, koska toisinaan en itsekään haluaisi tehdä yhtään mitään muuta.