Uusi vuosi ja voi vee

Olen tässä uuden vuoden kunniaksi kehittänyt uuden päivärutiinin. Se menee suunnilleen näin. Mene nukkumaan juuri ja juuri ajoissa, kiroten itseäsi siitä, ettet ymmärrä riittävän unen olevan oleellista hyvinvoinnillesi. Herää lapsen kitinään ja vinkunaan hänen vaatiessaan lisää valoja ja silmälaseja päähäsi, mihin et aio taipua. Nuku yösi niin että pienet kantapäät potkivat lapaluitasi, kuuntele miten mies pyörii ja hyörii, kunnes siirtyy sohvalle nukkumaan. 

Nouse aamulla väsyneenä ja kiukkuisena. Laita lasta vähän aamukuntoon ja isänsä matkaan. Syö aamupala. Katso hömppää tai parempaa viihdettä hetken aikaa, kokeile myös avata televisio kahdeksalta aamulla, se ainakin on jotain uutta. 

Yhdeksän – kymmenen aikaan mene uudelleen nukkumaan. Nuku ensin puoli tuntia, käännä kylkeäsi, jatka uniasi tunnista kahteen ja puoleen. Nouse ylös, syö lounas, halutessasi kakkosaamupala kahveineen kaikkineen, tuskaile iltapäivän lyhyyttä. Katso lisää hömppää, pelaa samalla, tunne huonoa omaatuntoa aivan kaikesta, käy vähän pesulla. Nouda lapsi neljältä päiväkodista ja totea, ettet oikeastaan kuule tukkoisilla korvilla yhtään mitään. 

Sinnittele ilta, pötköttele välillä, anna lapselle toisinaan liikaa ruutuaikaa, älä kyllästy kaivamaan leluja joulukuusesta ja sen ”parvekkeilta”, lupaa mennä ajoissa nukkumaan, kunnes huomaat kellon karanneen taas liian kauas, mieti oletko vielä seuraavanakaan päivänä kunnossa, päätä miettiä sitä seuraavana päivänä, herää aamulla väsyneenä ja mene aamupäivällä takaisin nukkumaan.

 

Joululomahan oli tietenkin ihastuttavan rentouttava, eikä alkanut toiseksikin äityneellä korvatulehduksella ja keuhkoputkiin tunkeutuneella yskällä, joka on kuuliaisesti kiertänyt koko perheen. Ehkä onneksi sain sen viimeisenä, kun ajelin mökiltä kaupunkiin jo hieman kaikkeen turtuneena ja sitten tipahdin, siinä menivät taas ne muutamat perheen yhteiset vapaapäivät, koska lapsihan on sairastessaankin ihastuttavan energinen, toki sen lisäksi kiukkuinen, mutta ei ollenkaan sellainen lötköpötkö kuin ainakin äitinsä, joka voisi vain nukkua, no ainakin kaikki aamupäivät.

 

Että kun vielä viime viikolla hehkuttelin mökillä talven ihmemaata, suunnittelin kauniiden blogipostausten sarjaa, hahmottelin uutta viikkorytmiäni vesijumppineen ja kuntosaleineen, ajattelin näitä uusia alkuja, syksyjä ja vuodenvaihteita. Ohitan ne nykyään lempeämmin kuin ennen, mutta pidän silti niiden tuomista pysähtymisen hetkistä. Minussa on aimo annos realistia, mutta myös ymmärrystä siitä, ettei pitäisi olla mahdotonta mahduttaa kalenteriinsa yhtä elokuvien päivänäytöstä kuukaudessa. Enemmän sitä, mikä on kivaa.

Koska mikään elämänvaihe ei voi olla täydellinen tai idyllinen, ei vaikka suurin unelmani olisi muuttaa vuodeksi Balille. 
(Nyt yritän siis ahtaa kaikki viime viikkojen oivallukset tähän postaukseen. Lopetan yrittämisen.)

 

En ole enää niin kiukkuinen kuin joulukuussa, sen verran olen ainakin päässyt asioista irti, ja hyvä niin. Tämä fittimäinen flunssa vain aiheuttaa sen, etten oikein pääse niiden oikeidenkaan asioiden äärelle, vaan olen jumissa väliuniversumissa, jossa ehtii tehdä suunnitelmia, joita kuvittelee ehtivänsä toteuttaa tavallisessa arjessa. Näin kun aika kulkee aika hitaasti, televisio-ohjelman jakso kerrallaan, kaikki pakollinen on karsittu, mihin tavalliset päivät eivät ikinä taitu. 

 

Toisaalta pysähtyminen ei voi olla pahasta. Sairastaminen ei ole kivaa, mutta se muistuttaa siitä, minkälaisia voimia ihmisessä parhaimmillaan piilee. Kiukkuakin voi valjastaa. Niin paljon voi valita, ja uhriutuminen on inhottavaa. 

Ja samaan aikaan jaadi jaadi jaa. Etten jaksaisi. Että yritykseni ovat turhia, eivätkä tuo iloa edes minulle.

 

Sitten voi palata perusasioiden äärelle. Siihen, että mökillä huussi on sekä melkein täynnä että jäässä, mikä tarkoittaa ettei sitä voi tyhjentää. Roudatessaan kuivikeastiaa ulkovessaan mietin, että miten pitkään sietäisin sellaisia olosuhteita. Hetken aina nautin niistä, kylmistä lattioistakin. Siitä, että yksinäinen katossa roikkuva hehkulamppu on ainoa valonlähteemme maisemassa, jossa vain kaukana vilkkuvat pihakuuseen ripustetut kausivalot, joiden omistajat ovat lähteneet lämpimään tätä talvea pakoon. Onneksi oli lunta. Harvinaista sekin. Ja se yksi ilta, narskuva lumi, saunapuhdas iho, tähtitaivas, että vain sen elämyksen tähden olisin sietänyt kaikkea muuta koko viikon. Joskus edelleen mietin, olisinko sittenkin onnellisempi niin. Kun väitän, että tarvitsen molemmat. Kaupungin ja korven. Että jos valitsisin vain toisen. 

Katsoin lomalla huvikseni miljoona-asuntoja. Halusin niistä vain harvan. Ja sittenkin sen sieltä yläpäästä, ennen kuin päästiin mielestäni riittävään luksuksen tasoon, vastineeseen rahoille. Se on tietysti onni, että nyt on niin paljon jo hyvin, että pienillä parannuksilla en uskoisi onnellisuuteni lisääntyvän. Vaikka ei se aineellisen omaisuuden myötä lisäänny, ei ainakaan niin suuresti, ei ainakaan kovin paljon tätä enempää. 

Lottovoittoakin pohdin. Muille osaisin antaa ja ostaa, mahdollistaa asioita, se tuntuu helpolta, että voisin tarjota parannuksia. (Ei sillä, että se välttämättä olisi henkisesti yksinkertaista eri osapuolille, olla ”hyväntekijä” ja vastaanottaja, tuskin olisikaan.) Mitä itselleni, en tiedä. Haaveita on aina, mutta en tiedä kuinka paljon elämääni muuttaisivat nuo ulkoiset asiat. Jos paljon olisi mahdollista. Sellaiset, joihin ihan pieni voitto ei riittäisi. Miten helppoa olisi langeta toteuttamaan ulkoista unelmaa ja unohtaa sisäinen maailma.

 

Onneksi joululomalla ajoittain vaivannut ostosvimma on laimentunut. Netissä on ihan hauskaa shoppailla, mutta haluan päästä hipelöimään tai sitten ostaa käytettynä, mihin tämä sairastaminen asettaa toistaiseksi omat rajoitteensa. Tarpeitakin kuitenkin olisi. Kuinka todellisia, sen aikakin näyttää, mutta joitain hankintoja on tehtävä.

 

Kaikenlaista olisi siis. Ja oikein odotinkin näitä päiviä, kun en ole aikatauluttanut itselleni mitään pakollista, kun olin luvannut itselleni aloittaa haahuilun, sen tuskallisen joutilaisuuden, jonka tarkoitus olisi synnyttää jotakin hienoa. Voi olla vaikea ymmärtää, että se saattaa olla haastavaa. Elämänsä on niin helppo täyttää kaikella toissijaisella. Mutta tuntuu, etten pääse perimmäisen äärelle, jos en yritä jotain uutta.

Mutta sairastetaan sitten. Levätään. Niin kauan kuin parin tunnin jalkeillaolon jälkeen voi vetää saman määrän unta, lienee turhaa kiduttaa itseänsä kuvittelemalla liian suuria. Katsellaan sitten taas. Ehkä vähän useammin täällä bloginkin puolella.

 

(Alkukuvassa talven ihmemaa tänä aamuna ikkunan läpi. Otin toisenlaisiakin kuvia joululomalla. Kaikkia en kameralla. En esimerkiksi sitä kontrastia, kun seisoin kehä kolmosen varressa viime perjantain jäätävässä loskassa odottamassa bussia ja mietin, mihin kaikki ne ihmiset olivat matkalla. Suhteessa siihen rauhaan ja valoisuuteen, joka edellisenä päivänä oli ollut mökillä. Kaupungissakin voi silti olla kaunista. Eikä edes niin, että kuvaa vain siihen suuntaan, mistä voi rajata lähes kaiken ihmisen rakentaman pois.)