Kaikki se, mitä kirjoitan öisin
Talvi ja kevät ovat olleet huonojen unien aikaa. Vähän jopa nauratti neuvolassa, kun kehotettiin lepäämään, ettei vauvataival alkaisi valmiiksi univajeisena. Se lienee tässä kohtaa jo mahdotonta. Minua on pitänyt hereillä raskausvaivojen lisäksi korkea syke ja erinäiset flunssat. Huomaan myös havahtuvan pojan ääniin edelleen huomattavasti miestä helpommin. Käyn öisin nyt jopa kerran vessassa, siltä vaivalta säästyin pitkään, mutta sen jälkeen jään pyörimään ajatuksiini.
Pohdin, miksei rakas lelupupu ole palautunut löytötavaroihin ja käyn läpi kaikkia mahdollisia ja mahdottomia paikkoja, missä se saattaisi vielä piileskellä (muistamatta kuitenkaan tarkistaa niitä päivisin).
Mietin kaikkea muuta tekemätöntä. Viime aikoina olen yllättäen nähnyt vaunu- ja ratasunia, pohdiskellut sitäkin asiaa, viimeisimpänä hankintojeni ympäristöystävällisyyttä (alumiinirunko), ja kuinka helposti sellaisen unohtaa, kun iskee se ”Mut kun mä haluan!” -fiilis.
Toisinaan kirjoitan öisin. Päässäni. Pitkiä pätkiä. Monimutkaisia, hienoja lauseita. Yksinkertaisiakin ajatuksia. Blogiakin joskus. Muotoilen eri tavalla, täsmällisemmin, asetan ajatuksiani isojen kirjainten ja pisteiden väliin, pilkut paikoilleen. Mietin sanamuotoja, vältän toistoja. Yritän tuoda ajatukseni esille.
Silti kirjoitan päivisin vain vähän. En laita ylös edes kohtauksia, joita käsikirjoitan öisin. En vuorosanoja, joita keksin. Niin nerokkaita ne eivät ole, että niitä kannattaisi kirjata ylös öisin, se tuskin olisi ratkaisukaan noihin aamuyön unettomiin tunteihin. Mutta öisin minä kirjoitan.
Ja mietin, että onko se sitten niin. Että jos en paperille tai koneelle, käsin tai näpyttelemällä, minun on silti pakko jäsentää maailmaani edes kuvitteelliseen kirjoitettuun formaattiin.
(Viime aikoina muistikirja on täyttynyt lähinnä haastattelujen tallenteista.)
Luin joitain vanhoja muistiinpanojani. En ole enää pitkään aikaan ymmärtänyt päiväkirjan pitämisen merkitystä, vaikka löysin niistäkin asioita, jotka olen unohtanut. Se on mielestäni myös armollista. Kaikkea ei tarvitse muistaa. Sen lisäksi kirjoittaminen vääristää muistoja. Minulla on mielessäni ajatuksia, joiden tiedän olevan vain toisintoja alkuperäisistä tapahtumista. Olen kirjoittanut niistä hetkistä, jolloin olen ajatellut jotain, ja olen kiinni niissä, enkä siinä mitä alunperin tapahtui, vaikka sekin on jossain siellä taustalla. Mutta vähintään jo kertaalleen suodatettuna.
Sitten on sanoja, joita en haluaisikaan enää lukea. Asioita, joita en haluaisi muistaa. Sellaisia, jotka myös tunkevat uniin, yllättäen, monen kuukauden jälkeen, minä ajan autoa niiden synkkien kuusimetsien välissä, teillä jolla opettelin ohittamaan, ja kerron kuinka näin on hyvä, että miten toisenlainen arki ei olisi kuitenkaan koskaan toiminut, miten olisin joutunut luopumaan. Olisinkin, mutta mistäs sen tietää, mitä olisin saanut. Hereillä pyöriessäkin on kuitenkin helpompi todeta, että näin on hyvä, koska me emme pääse enää takaisin, emme voi pyyhkiä pois vuosia tai ihmisiä, emme palata sellaiseen, jota ei koskaan oikeastaan edes ollut, sellaiseen josta jäljellä on vain idea.
Niin. Ne ideat. Välillä minua hirvittää. Että en saa kirjoitettua. Että se on olevinaan edelleen jotenkin niin pelottavaa. Enkä oikeastaan tiedä mikä siinä on. Koska vaikken olisi kovinkaan onneton, en usko myöskään olevani onnellisimmillani. Ja minä kadehdin heitä, jotka uskaltavat. En heitä, joiden on pakko, koska ilmeisesti minunkin on, mutta toteutustapani vain ontuu pahasti. Minun pöytälaatikkoni ei pursua paperia, se on näennäisen tyhjä, se on täynnä aamuöisiä ajatuksia.
Sellaisia kuin ”Nainen palaa takaisin terapeutin luokse huomattuaan unohtaneensa jotain. Hän kuulee, kuinka terapeutti aloittaa puhelun: ’No äiti tässä moi. Mitä sulle kuuluu?’. Kun terapeutti huomaa naisen, hän nolostuu. Nainen sieppaa unohtamansa ja lähtee.”
Niin yksinkertaista. Miksi sitten niin vaikeaa?