Veden alla

Miehen firman työntekijöiden joukosta löytyy sukelluskouluttaja, joten liikunnallisten kokeilujen listaan tuli lisätyksi sukellus. Suhtauduin kokeiluun pelonsekaisin ja ahdistunein tuntein, mutta en halunnut peruuttaa osallistumistani, koska olin edellisellä kerralla patistellut poikia kiipeilyseinälle. Osaa jännitti silloin hyvin paljon, mutta kehotin pukemaan kiipeilyvarusteet päälle ja hetken kuluttua suurin osa jännittäjistä kiipeili seinällä kuin pienet apinat. En siis voinut olla pekkaa pahempi. Sukelluskokeiluun oli helppo mennä, koska se oli järjestetty isommalle porukalle ja tiesin, että voisin missä kohtaa tahansa todeta rajan tulleen vastaan, ilman että siitä tulisi sen suurempia seuraamuksia.

Lähdimme siis kohti Veikkolaa ja Sukellus-Areenaa.

Muitakin jännitti ja koulutusosuus oli osallistujien osalta pelkkää keuhkojen räjähtämistä. Ohjaaja oli rauhallinen, oma jännitys laantui hieman, ja päädyin lopulta viimeiseen ryhmään. Hengailin sukellusaltaalla melkein koko ajan, oma mies kävi altaassa kahteen kertaan, koska on jo suorittanut sukeltamisen peruskurssin.

(Tämä kuva kertoo paljon puhelimeni kameran ja kuvaajan kyvystä tallentaa tilanteita.)

Itse allashan on Suomen syvin, eli yhdestä kohtaa jopa kahdeksan metriä. Sukelluskokeiluissa moisiin metreihin ei päästä, vaan maksimi on viiden metrin alue. Odotusaikana oli hyvä nauttia aulassa olleista tarjoiluista, siellä oli runsaasti tuoreita hedelmiä, teetä ja kahvia sekä itsetehtyä saaristolaisleipää. Sukeltaminen on fyysisesti rankkaa, joten pieni purtava jälkeenpäin ei ole yhtään hassumpi idea.

Märkäpuvun pukeminen oli haastavaa, koska puku oli valmiiksi märkä. Altaan vesi ei ollut erityisen lämmintä, koska siellä sukelletaan myös kuivapuvulla, ja puvun sisään holahtava vesi aiheuttikin riemukkaita kiljahduksia kaikissa ryhmissä.

Pitkähköstä odotusajasta ja jännityksestä huolimatta olin rauhallisin mielin, kun pääsimme vihdoin altaaseen. Itseäni helpotti myös se, että siihen mennessä kaikki olivat päässeet veden alle, ja kaikki olivat tulleet elossa altaasta ylös. Sitten tulikin tenkkapoo.

Ensimmäiseksi harjoittelimme hengittämistä regulaattorin läpi. Ihan ok. Sitten kasvot veteen ja sisäänhengitys. Ei onnistu. Uudestaan. Ei onnistu. Uudestaan. Ei onnistu. (Sukelluskokeilun tärkein sääntö oli, että hengittämistä ei saa ikinä lopettaa veden alla, koska muuten ne keuhkot voivat räjähtää. Tuossa kohtaa räjähtämisvaaraa ei todellakaan ollut, mutta silti tuli sellainen olo, että jos en pysty hengittämään tasaisesti, en voi mennä veden alle. Tai jos ylipäänsä en pysty vetämään henkeä sisään.)

Hidastin harjoitusta. Pidin silmät veden pinnalla, laitoin regulaattorin pinnan alle ja hengitin. Onnistui. Seuraavaksi laitoin myös otsan veden alle, niin että tuijottelin pohjaa. Onnistui. Mutta kun yritin painua kokonaan pinnan alle ja vesi vaelsi takaraivolle, iski jälleen paniikki ja oli pakko tulla pinnalle. Tässä kohtaa ajattelin, että taitaa kokeilu jäädä osaltani tähän. En silti halunnut antaa periksi ja ajattelin, että vaikka vaan seisoisin siinä ja hengittelisin sen aikaa, kun muut uiskentelevat ympäriinsä, olisin kokeillut jotain uutta.

Hetken päästä olin polvillani puolentoista metrin syvyydessä. Siitä vähän ajan päästä vatsallani. Asiaa auttoi se, että olen opetellut hengittämään tasaisesti ja syvään muuten, ja tiesin, että sillä homma toimii. Regulaattorin puhina ja kuplinta olivat jollain tavalla rauhoittavia.

Olin ollut kevyesti tukkoinen ennen sukelluskokeilua, mutta en kokenut itseäni flunssaiseksi. Paineen muuttuminen pinnan alle mentäessä tuntui ilkeältä, mutta en tiedä, onko se minulle tyypillistä vai ei. Lentäessä selviän yleensä parilla nielaisulla, mutta veden alla paineiden tasaaminen oli vaikeampaa. Se kannattaa siis tehdä puhaltamalla nenään ja olisi hyvä tehdä metrin välein syvyyssuunnassa.

Pääsimme syvemmän altaan puolelle. Siellä koin kauhun hetkiä, kun unohdin, että kumpi napeista täyttää ja kumpi tyhjentää kelluntaliivejä, joilla siis voidaan tasapainottaa haluttu syvyys. Alkuunhan kävi niin, että liiviä täytti liikaa ja pulpahti parin metrin jälkeen takaisin pintaan. Onneksi kouluttajamme huomasi hätäilyni ja tuli tuomaan minut pintaan. Siinä vaiheessa ei ollut itku kaukana, koska tuntui, että hermoni olivat pettäneet minut, koska menin paniikkiin. Tasainen hengitys auttoi tuossakin tilanteessa, eikä todellista hätää ollut, koska altaan pohja oli viidessä metrissä, ja ympärilläni oli useampia sukeltajia. Paniikkia lisäsi ehkä se, että koin korvieni olevan herkillä, ja vapaavajonnassa pitäisi muistaa tasata paineita usein. Siinä oli yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia.

Tuon jälkeen halusin ehdottomasti käydä vielä ainakin kertaalleen pinnan alla ja niin teinkin. Harmittaa silti, etten oikeastaan päässyt vapaan uiskentelun makuun tai kokenut sitä tunnetta, että voi liikkua kolmiulotteisesti moneen suuntaan, toisin kuin maan pinnalla.

Kokeilun jälkeen sormeni olivat aivan jäässä ja seuraavat viisi minuuttia olikin pistelevä fiilis. Lämmin suihku ja sauna auttoivat. Ja tosiaan, aulan puolelta oli hyvä napata vähän suolapalaa.

Minkälainen fiilis kokeilusta jäi? Hyvä, että tuli kokeiltua. Jos miettii turvallisuuden kannalta niin paljon parempaa paikkaa eikä ohjaajaa voisi toivoa. Tuskin olisin lähtenyt etelän lomakohteissa bääd inglish -tutoriaalien jälkeen avoveteen sukeltamaan. Varsinaista hinkua alkeiskurssille ei kuitenkaan tullut. Altaassa sukeltaminen on ehkä myös vähän tylsää, siellä kun ei uiskentele muita kuin toisia ihmisiä.

Kuvan katseleminen kuumottaa hieman tätä kirjoittaessanikin, joten en ole ihan heti myöskään varaamassa lomamatkaa johonkin suosittuun sukelluskohteeseen, vaikka kalojen seassa uiminen kuulemma kivaa onkin.

Kenelle suosittelisin? Kenelle tahansa, jota vähääkään kiinnostaa. Sukelluskokeilu on taloudellisesti pieni panostus verrattuna vaikka alkeiskurssiin ja antaa jonkinlaista osviittaa siitä, voisiko laji sopia itselle. (Tosin meidän mukanamme oli ihminen, joka kokeilun jälkeen oli vannonut, ettei enää lähde veden alle, mutta lopulta oli käynyt toisin.) Oman kokemuksen perusteella suosittelisin pientä ryhmää, koska muuten odottelua tulee aika paljon. Mutta mukavalla porukalla aika kuluu ainakin noissa tiloissa ihan leppoisasti.

Sukelluksessa on omat riskinsä, joista asiallisesti kerrotaankin ennen sukelluskokeilua. Tietyt sairaudet saattavat estää sukeltamisen kokonaan. Suurin osa sukellusonnettomuuksista tapahtuu kuitenkin avovesissä, mutta eihän tuo täysin vaaraton harrastus ole.

Itseään kannattaa kuunnella voimakkaasti. Uskon, että olisi vähän harmittanut jättää kokeilu siihen, jos en olisi saanut vietyä päätäni kokonaan veden alle, mutta sukeltaa kannattaa vain rauhallisin mielin. Kuten itsekin huomasin, oudossa ympäristössä paniikki voi iskeä helpostikin ja veden alainen maailma on ihmiselle vieras. Voi olla, että ensi kerralla en pääse pinnan alle. Jos ensi kertaa tulee.

https://youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY%3Ffeature%3Dplayer_detailpage

Loppuun vielä ihanaa Emma Salokoskea.