Kuukausi

Kuukausi sitten hän syntyi.

Vieläkin on pieni, muttei enää niin pieni. Ja aika menee hurjaa vauhtia, päivät holahtavat ohi, eivät huomaamatta,  mutta yöt alkavat helpottuneina, siitäkin selvittiin, enkä oikein ehdi pysähtyä kaiken äärelle.

Sen tiedän ja tajuan nyt, että raskausaika oli monin tavoin vaikea ja väsyttävä. Synnytyksen jälkeen tuntui kuin olisin löytänyt itseni ja elämänilon uudelleen, unettomista öistä ja hormoneista huolimatta. Hyvässä ja pahassa palannut johonkin, sillä myös tummat sävyt ovat asteen terävämpiä, mutta kai parempi niin kuin pelkkää harmaata.

Välillä on voimaton olo, kahden lapsen kanssa tasapainoillessa. Samaan aikaan tiedän, että isoveljellä on ympärillään huikea lauma rakastavia ihmisiä. Pikkuveljelläkin on, mutta hän on vielä lähempänä minua, ihan kiinni monin tavoin, kun toinen jo huitelee puolikkaita päiviä niin että ehdin hädin tuskin pörröttää pellavapäätä.

Ehdin enemmän, en silti tarpeeksi. Osaan onneksi varastaa itselleni hetken, sushia, cavaa ja hömppää, eikä haittaa ettei kuohuva oikein sopinut ruuan kanssa, siinä olivat toisenlaiset arvot tärkeämpiä.

Kuukausi. Reilut neljä viikkoa. Pienen ihmisen ikä. Enkä oikeastaan vielä tunne häntä. Ihmettelen, jos hän on hereillä. Tutkii maailmaa. Hänen turvallisten ääntensä sekamelska muodostuu monenlaisesta möykästä, siinä missä isoveli voisi vieläkin rauhoittua kuullessaan Gilmoren tyttöjen tunnusmusiikin.

Monta kirjoitusta on mielessä, mutta tänään tämä, koska vain tänään hän täyttää yhden kuukauden.