Ihan vaan tällai anonyymisti

Yritän kirjoittaa jokaisen tekstini niin, että ajattelen oman kasvokuvani killuvan sivupalkissa. Henkisesti niin onkin, ehkä pian myös oikeassa elämässä. Siitä, kuinka anonyymisti internetiin voi kirjoittaa, on viime aikoina kertynyt muutamia kokemuksia.

• Löysin keskustelupalstalta yhden etäisemmän tuttavan avautumisen, jossa olosuhteita oli muutettu jonkun verran, mutta olimme vastikään keskustelleet samasta aiheesta, vaikka harvemmin näemmekin, joten tiedän tunnistaneeni oikein.
• Eräästä bloggaajasta avautui aivan uusi näkökulma, kun luin hänen itse kirjoittamansa tekstin toisessa yhteydessä. Siinä kerrottiin asioita, joita blogissa ei, mutta niin monet faktat täsmäsivät, että kyseessä ei voinut olla kukaan muu. (Mystisesti totean, että oli muitakin todisteita, mutta anonyymiyden kunnioittamiseksi ne jääköön mainitsematta.)
• Eilen törmäsin blogiin, jonka ensimmäisen postauksen luin universaalina kertomuksena yhteenmuutosta, mutta sitten tajusinkin tuntevani kirjoittajan. Siihen riitti yksi lause. Hups. En tiedä, haluaako kirjoittaja tulla tunnistetuksi. Ehkä hän tunnistaa tästä itsensä ja kommentoi asiaa, tai sitten sitä jossain kohtaa häneltä vaivihkaisesti tiedustelen.

Mietin pitkään blogin aloittamista ylipäänsä, koska esimerkiksi edellinen tekstini voi olla myös vahingollista itselleni, koska siinä kerron jotain tämänhetkisestä työminästäni. Enkä kovin imartelevassa valossa. Monestihan tulee kirjoitettua asioista, jotka askarruttavat tai harmittavat, harvemmin niistä, joista iloitaan tai joissa edistytään. Koska eihän niissä ole mitään kertomista. Enhän siihen tarvitse vertaistukea. (Tarvitsenpa! Tarvitsen jonkun, joka sanoo, että pari sanaa muistikirjassa on enemmän kuin viime viikolla yhteensä. Että hyvin tehty.)

(Sopivasti mystinen kuva. Joku juhannus, jossain. Kuvassa on myös hirvi.)

Kertoessani omasta elämästäni tulen väistämättä kertomaan jotain myös läheisteni elämästä. Tämä oli yksi iso pohdinnan aihe ja sitä oman miehenikin kanssa pallottelin muutaman otteeseen. Vaikka kertoisin jotain omasta näkökulmastani, tai tekisin huomion jostain, vaikka miehen työelämään liittyvästä asiasta, saattaisi sillä olla kauaskantoiset seuraukset, vaikkei mielipide olisi missään tapauksessa edes mieheni ja todennäköisesti minullakin vain sivulauseessa. Kilpirauhasen kohdalla valotin vähän perhetaustoja, mutta ne ovat myös sisarusteni asioita, joten en tiedä, kuinka paljon niistäkään voin ja haluan kertoa. Jos kuvittelisin bloggaavani anonyyminä, en varmaankaan niin välittäisi. Mutta koska tiedän olevani tunnistettavissa ja osittain myös haluan olla, toivon voivani pysytellä poissa kuvitelmasta, jossa olen incognito.

Ymmärrän myös sen, että tämän blogin perusteella minusta todennäköisesti muodostuu jonkinlainen kuva, jolla on enemmän tai vähemmän tekemistä sen kanssa, minkälainen ihminen oikeasti olen. Tietysti siloittelen ja kuvaan paremmasta kulmasta, jos mahdollista, ja paljastan tietoisesti vain sellaisia kipupisteitä, joihin tökkimisen voin edes jotenkin kestää. Rivien välistä vuotaa kuitenkin tietoa, jota en pysty hallitsemaan ja eri ihmisten tulkinta voi tehdä minusta äärettömän mielenkiintoisen, ärsyttävimmän ikinä tai ihan vaan mitäänsanomattomimman, jonka jokainen sana tai ajatus unohtuu heti, jos niitä edes vaivaudutaan lukemaan.

Siitä huolimatta, että tunnen olevani tunnistettavissa ja blogini kirjoittamiselle oli perusteena se, että voin ihmisenä seistä sen takana, huomaan etten osaa ladata kaikkia yksityiskohtia ruudulle. En toisaalta tiedä, kuinka tarpeellista se on. Muistan, että itselleni oli järkytys, kun yhdessä blogissa kerrottiin kuinka kirjoittaja ajaa kehä ykköstä kohti kotia. Siihen asti blogi oli leijunut maantieteellisessä tyhjiössä, se tapahtui jossain mutta samalla missä tahansa. Se oli melkein kuin kertomusta, tarinoita elämästä, ei elämää, ei sittenkään todellista. Siinä oli enemmän samaistumisen mahdollisuuksia, koska sitä ei määritelty muuten kuin satunnaisten sanojen kautta. Tästä eroavat ne blogit, jotka kertovat hyvinkin tunnistettavin kuvin, sanoin ja nimin ihmisten elämästä. Niiden kiehtovuus on erilaista.

Että tarvitseeko tietää, missä ruokakaupassa käyn tai millä bussilla kuljen. Vai onko ajatus sittenkin tärkein. Ja läpäiseekö se ajatus ennakkosensuurin seulan, jos määrittelen itseni kirjoittajana vaikka omalla kasvokuvallani?

Ja kuinka paljon kertoisin täällä suhteessa siihen, mitä sanoisin satunnaiselle vastaantulijalle, tutulle, sukulaiselle, ystävälle? Mitä kerron, mistä vaikenen? Itse jakaisin helposti ehkä liikaakin, mutta tämänpäiväisen perusteella yritän etsiä siihen positiivista otetta. Katsotaan mitä tuleman pitään. Jostain kuitenkin kirjoitan.