Riittävästi

En tiedä mistä moisen opin. Että kaikesta pitää nauttia niin maan hirvittävästi. Että asioita täytyy suorittaa jotenkin tietyllä tavalla. Että jos menee uuteen kaupunkiin, pitää siellä kokea ainakin nämä ja nämä asiat, ja reagoida niihin näin. Kenen lie määrittelemät, ainakaan tähän maailmanaikaan, kun kaikkea on niin valtavasti, ettei kukaan voi millään ehtiä kaikkea.

Kävimme kesäloman viimeisenä viikonloppuna taidemuseossa. Kiertelin, katsoin, välillä kannoin esikoista sylissäni ja selittelin jotain taiteen olemuksesta, siinä kovin hyvin onnistumatta. Fiilistelin, annoin vaikuttaa, annoin mennä ohi. Emme olleet pitkään, mutta lähdin pois tyytyväisenä. Koin joka tapauksessa jotain. Taivaat eivät auenneet eivätkä joet muuttaneet suuntaa, mutta mielestäni visiitti oli hyvin onnistunut.

Sunnuntaina lähdimme hetken mielijohteesta Porvooseen, olihan meillä vuokra-autokin pihassa. Täytyy myöntää, että menomatkalla olin kiukkuinen. Ajelimme pikkuteitä, molemmat lapset nukkuivat, kunnes enää eivät, ja kun jossain Hinthaaran kohdilla pysähdyimme bussipysäkille, että saatoin imettää siinä pienessä kolossa takapenkillä kahden turvakuljettimen välissä, mietin että ei helvetti, tämänkö takia lähdimme tai oltaisiin edes ajettu suorinta ja nopeinta mahdollisinta reittiä.

Tunnelma ei siis ollut kovin leppoisa, kun vihdoin saavuimme kaupunkiin. Ajoimme. Näimme ikkunasta ravintolan. Ihan mielenkiintoinen. Puhelinta selaillen olin löytänyt jo toisenkin, jonka parkkiin kurvasimme. Minä jälleen imetin, joten miehelle jäi epäkiitollinen tehtävä arvioida ravintolan tasoa ja sen kykyä tuottaa minulle allergiavapaata ruokaa. (Toisinaan se on helpompaa niissä paikoissa, joissa listan kruunaa lehtipihvi.)

Jäimme. Söimme. Join viiniä. Parempaa kuin perjantaina, jolloin oli ollut ulkona syömisen pohjanoteeraus pitkään aikaan. Mutta hyvä niin, koska nyt tuli taas sellainen olo, että onnistuuhan se. Ravintola Sinne oli itse asiassa siitä mielenkiintoinen paikka, että sain syödä noutopöydästä kaikkea sillejä lukuunottamatta, mikä on tällaiselle kasvis- ja mausteallergikolle hyvin harvinaista!

Sitten kävimme kävelemässä. Istuin puistossa ja imetin. Kävimme Porvoon keskustan Citymarketissa, joka oli kuin aikamatka 1980-luvulle. Ostin lapselle edulliset kumisaappaat ja pienemmälle vaippoja.

Imetin joen rannalla ja odotin autokyytiä. Aurinko paistoi, tuuli vienosti, vähän jo väsyttikin. Kotiin ajoimme moottoritietä. Toinen lapsista nukkui, minä istuin etupenkillä.

Oli hyvä reissu. Ei käyty yhtään mukulakivikadulla, ei nähty taidetta, ei turistikojuja, ei kai sitten koettu ”autenttista” Porvoota, mutta hitot siitä. Saimme syötyä, vaikka sitten jouduimmekin ensimmäistä kertaa taipumaan puhelimen antamiseen lapselle ravintolassa. Kolme ruokalajia, ei huono. Ei huono ruokakaan.

Olen kuitenkin vähällä jo perustella, että Porvoo on niin lähellä, että siellähän on helppo käydä ja kokea se kaikki muu. Että heti ensi kuussa palaamme ja suoritamme sen oikein. Käymme Tuomiokirkossa ja kaikenlaista, se paras ravintolakin taitaa olla sunnuntaisin suljettu. Paras kenen mittapuulla?

Miten väsyttävää on se, että yrittää elää jonkun toisen määrittelemää elämää. Kaikilla tasoilla. Jopa sillä, miten vapaa-aikansa käyttää ja kohteensa valitsee. Kuin olisi jokin salainen säännöstö, joka vaatii seisahtumaan jokaisen taideteoksen eteen vähintään minuutiksi ja nyökkäilemään mietiskelevästi.

Miten kateellinen ja joskus jopa kauhuissani olen ollut kohdatessani heitä, jotka heittävät konventiot romukoppaan ja tuntuvat tietävän, mitä tahtovat, ja jättävät sikseen kaiken muun. Kyllä, jotkut heistä ovat olleet sietämättömiä, itsekeskeisiä nulikoita, mutta on joukossaan myös sellaisia, joista huokuu onnea ja levollisuutta, jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa, eivätkä liiemmälti hötkyile. Heitä löytyy yllättävistäkin paikoista.

Miten hauskaa minusta on setäni todetessa: ”Mä vaan perkele viihdyn niin hyvin yksin”, kuin se olisi jotenkin erityistä ja ainutlaatuista, ja onhan se, koska siinä ei ole mitään anteeksipyytelevää.

Olin pitkään kuuntelematta Auta Antti -podcastejä, koska kaikki tuntuivat hehkuttavan niitä. Kuuntelin silti. Ne olivat hyviä. Noin. Siinä suositukseni. Saa kuunnella. Saa olla tykkäämättäkin. Todellakin saa.

Ei tarvitse olla täydellistä. Ei tarvitse tahkota kahdeksan tunnin kävelylenkkejä ja yrittää ottaa haltuun kaupungin jokaista nähtävyyttä tai taiteilijan pienintäkin nyanssia ja kyetä sijoittamaan häntä kaltaistensa joukkoon kartalle. On ihan ok lukea seinältä toisten tulkintoja ja antaa niiden johdatella omia, menevät ne sitten samaan suuntaan tai eivät. Jokin kolahtaa, kaikki ei.

Lienee kuitenkin tärkeintä, että jokin koskettaa. Että jossain on hyvä. Että hakee lisää sämpylöitä, vaikka lohi olisikin liian suolaista. Että tavoittaa hetkeksi sen tunteen, kun on teini-ikäinen pikkukylän tyttö ja pääsee isomman kaupungin kauppoihin, että voi vielä kokea Anttila-tavaratalojen aikoinaan tuottaman yltäkylläisyyden olon. Että jokin kuvista jää mieleen, tai tunteista, tai taiteilijan sanoista, hänen aikomuksistaan. Siitä, miten jokin on teosten välissä ja miten se on sielläkin olemassa, vaikka se on oikeastaan pelkkää ilmaa, eikä sitä voi nähdä tai koskettaa. Se kai on tärkeää.