Kirkkaudesta

Laura kirjoitti riemastuttavan tekstin.

Ja nyt huomaan että se on ainoa asia jota haluan, ainoa asia joka tekee täydeksi ja tyydyttää minut. Vasta nyt pystyn myöntämään sen.

Haluan vain kirjoittaa.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo ennen Lauraa, mutta luettuani tuon vielä vahvemmin.

Molempien lasten syntymä on laukaissut minussa merkitysten etsimisen. Se lienee luonnollista, ja muistan sen tosiaan esikoisenkin ajalta. Sen, että lapsesta huolehtiminen on keskeisintä, mutta että muutakin pitää olla, ja että olen jopa lapsille jotenkin velkaa sen, että yritän tavoittaa olennaisimman elämässäni.

(Terapeutti tosin sanoi, että moisen ajatuksen syntyminen juuri silloin kun on melkein mahdotonta kirjoittaa on myös melko paradoksaalista. Voi olla, mutta tämä olikin nyt enemmän johdantoa kuin ydin.)

Puhuin tästä kesällä miehelleni. Kirjoittamisesta. Laura sanoi: ”Ajatuksiini on kasvanut uusi kerros.” Ymmärrän.

Minä näen sen jotenkin niin, että todellisuuteni reunalla on vielä yksi ulottuvuus. On tämä, missä vaihdan vaippoja ja keitän kahvia, missä kirjoitan lehtijuttuja, missä elän ja olen joka päivä. Sen lisäksi on kuin rengas, vyöhyke, minne astumalla pääsen kirjoittamisen kirkkauteen.

Se ei ole vain kiva paikka. Se on pelottavaa. Se on yksinäistä. Se on hengästyttävää, se on irrallaan olemista, ja se näkyy tässä todellisuudessa juurikin niin, että olen helposti poissa, silloinkin kun minun pitäisi olla läsnä. Se on taso, joka kulkee arjen yläpuolella, mutta ei se mitään juhlaakaan ole.

Silti, yhä selkeämmin tuntuu siltä, että se on minun tapani olla. Merkityksellisyyden ajatuksen selkeys haipuu jo hiljalleen, senkin muistan edellisestä. Niin käy kun lapsi kasvaa ja arki asettuu, kun on enemmän unta ja vähemmän hormoneja, kun minun ei ole enää pakko kirjoittaa asioita ylös muistaakseni edes jotain. Kun pystyn turruttamaan itseni.

Koska siltäkin se tuntuu. Että olen tunnoton. Olen tässä todellisuudessa, piikikäs ja pisteliäs, onnetonkin jopa, toimelias kyllä tarvittaessa, aikaansaavakin, mutta myös koko ajan vähän sivussa. Sitäkin väärällä tavalla.

En halua saada kirjoittamista kuulostamaan sen ihmeellisemmältä kuin se on. Mutta se on myös ihmeellistä, kirkasta, väkevääkin, Lauraa jälleen lainatakseni. Työtähän se on, ja vaatii pakaralihaksia, vaatii aiheiden etsimistä, ja ennen kaikkea on kirjoitettava. Ilman sitä ei synny mitään, ilman sitä ajatukset jäävät ilmaan ja haihtuvat pois.

On hyvin kummallista lukea omia kirjoituksiaan, joita ei muista kirjoittaneensa. Mutta siinäpä se. Tähän päähän ei mahdu enää kaikki, enkä voi sitä sieltä jakaa.

On lohdullista, ettei muidenkaan tie ole aina ihan suoraviivainen, tai että toisetkin kamppailevat samojen asioiden kanssa. Lauraa sen suuremmin henkilökohtaisesti tuntematta olisi helppoa ulkopuolelta huudella, että tietysti, juuri niin, noinhan sen pitääkin mennä!, mutta jätän sen tekemättä ja otan nöyrästi vastaan tämän yllättävän vertaistuen.

Sillä minäkin olen saanut ulkoa yllättävänkin paljon vahvistusta ja kannustavia sanoja, joten on kohdattava myös se, että ainoa, joka estää minua astumasta kohti tuota kirkkautta, olen minä itse.