Etsiessäni sinua olenkin kadottanut itseni
”Etsiessäni sinua olenkin löytänyt itseni”, luki yhdessä niistä mainospostikorteista, joita olin säästänyt kenkälaatikossa vuosikausia. Eilen ne saivat mennä paperinkeräykseen. En enää lähetä kortteja. En enää saa kortteja. Ja kaiken lisäksi ne viestit ja sisällöt, jotka ovat saaneet minut hamstraamaan kortteja telineistä (muistatteko ne?), eivät enää oikein istu minulle.
Meillä on ollut pitkään meneillään tavaroiden järjestämisprosessi. Tavoitteemme tähän asuntoon muuttaessa olivat kunnianhimoisia (ei yhtään ylimääräistä säilytystilaa), mutta näin viisi vuotta myöhemmin on todettava, että tapa ei ole tainnut toimia, joten sitä pitää muuttaa. Siltikin löysin itseni tyhjentämästä vaatekaapin ylähyllyjä, minne olin säilönyt edellisessä kodissa säästettyjä papereita.
”Mitä se tällaistakin on hillonnut?”, kysyin kerrankin omien papereideni kohdalla. Olenhan joutunut kahdesti siihen epämiellyttävään tehtävään, jossa on tyhjennettävä ihmisen jäämistö. Hetkellä, jolloin se on käynyt alkuperäiselle omistajalleen merkityksettömäksi, ja usein myös valitettavasti kaikille muille.
Katsoin selvitystyötäni kuitenkin myös ulkopuolisin silmin. Olen säästänyt kalentereita, muistikirjoja, pieniä lippulappusia, joilla on tekstipätkiä, henkilökuvauksia, juonia, irrallisia ideoita, laulujen sanoja… ”Tämä ihminen kirjoittaa”, olisin todennut. Ja toki, tässäkin blogissa on paljon tekstiä, myös tietokoneen syövereissä, virtuaalisilla muistilapuilla, mutta noiden papereiden avaaminen ja käsinkirjoitetun tekstin lukeminen tekivät omanlaisensa vaikutuksen. En myöskään muista kaikkea kirjoittamaani, en läheskään jokaista muistiinpanoa, en kymmenen enkä välttämättä vuodenkaan takaa ja aina välillä hämmästyn sanoistani. Mietin, että kuulostaako se itserakkaalta. Ehkä ei. Ehkä ilmaisen itseäni tietynlaisten sanojen kautta toisin kuin puhumalla koskaan pystyn.
”Kirjoittaminen on ajattelemista.” Moni sen on varmaan viisaasti sanonut, minuun se kolahti Antti Holman äänellä. Siksi on tuskallista, kun en ehdi kirjoittaa. Kirjoittaminen on ajatusten jäsentämistä toisin kuin mikään muu. Mutta en ehkä usko päiväkirjaan, en oman itseni ympärillä tapahtuvaan loputtomaan velloamiseen. Siihen kyllä, miten voin siirtää omia kokemuksiani ja oivalluksiani toisille fiktiivisten tilanteiden kautta. Tai vähemmän fiktiivisten.
Siksi varastin nyt vartin. Kun viikonloppu on ollut täynnä, päivät ovat olleet pitkiä ja yöt aivan liian lyhyitä, liikaa kahvia, liikaa kaikkea, lasten kanssa on koko ajan kaikkea, eikä tuo asioiden penkominen ja siirteleminen ole tehnyt pelkkää hyvää. Vaikka kyllä sitäkin, kun näkee vihdoin omat kirjansa poissa laatikoista, siinä rivissä, naureskelee niihin sisältyvää ideaalia (Täällä Pohjantähden alla olen lukenut, Sinuhe Egyptiläinen on ehkä ikuisesti kesken) ja pohtii, milloinhan sitä ehtisi taas tarttua runokirjaan.
Kirjeitäkin olen löytänyt. Erityisesti yhdeltä ystävältä, jota olen tänä syksynä miettinyt hänen elämäntilanteensa takia paljon. Mietin, mitä hänelle ehkä merkitsisi omien kirjeidensä lukeminen, joita olen kiltisti säilönyt. Sitten pohdin, että ehkä pistän ne järjestykseen ja luen ne ensin itse. Tai sitten vain kirjoitan, vaikken tiedä osoitetta, mihin sen lähettäisin. En ole varma, onko vastaanottajalla edes merkitystä. Tai toki sillä on, ystävälleni kuvailisin asioita toisin kuin monille muille. Ehkä lempeämmin. Hassua, en ollut tullut sitäkään ajatelleeksi. Kirje itsessään on jo niin erilainen formaatti.
Vähän vieraaksi on silti tuo kirjoittava ihminen käynyt. Monin tavoin ehkä muutenkin se, joka kymmenen vuotta sitten merkkejä raapusteli. Toisaalta taas ei. Ja vaikka joistain laatikoista löytyy asioita, jotka on jo kokonaan unohtanut, välillä taas kohtaa sellaista, josta muistaa paremmin oman itsensä. Tällainenkin minä olin, ehkä olen vähän vieläkin.
Koti on ollut meille rakas ja raskas projekti, joka on välillä uhannut nielaista meidät molemmat. Siis sen lisäksi, että kaikkea järjestämistä on tullut sotkemaan tarpeineen ja tavaroineen kaksi lasta. Mutta minulle koti on aina ennen kaikkea ollut elävä paikka, jossa asioiden on mahdollista muuttua, jota voi hiljalleen kehittää, mutta jonka ei tarvitse koskaan museoitua, ei muuttua staattiseksi, ei olla valmis. Joten orgaanisuudelle on annettava tilaa.
Ja järjestykselle. Nimilapuille ja oikean kokoisille laatikoille. Koska niistäkin minä nautin.
(Kuvitusta etsiessäni tein sen virheen, että kävin laatikon uudelleen läpi. Ei, ei ollut päiväkodin askartelumateriaaliksi kelpaavaa. En myöskään löytänyt lainausta sisältävää korttia. Ehkä säästin sen. Ja laitoin niin hyvään talteen, etten jaksa kaivaa sitä. Törmään siihen taas jonain päivänä. Ehkä. Tai sitten vain unohdan.)
(Huomasin myös valinneeni niitä, jotka vieläkin jollain lailla kolahtivat. Näin nekin jäävät muistoihin.)