Päiväkirja vs. proosa

Kirjoitin taannoin siitä, kuinka en ehkä usko päiväkirjan pitämiseen.

Sänkyni vieressä on ollut pitkään (siis noin neljä vuotta) viiden vuoden päiväkirja, johon ajattelin kirjata joka ilta sanasen tai pari. Aika monta päivää ammottaa tyhjyyttään, ja nyt kun siivosin sen siivoojan tieltä lipaston laatikkoon, pelkään sen jäävän sinne.

Päiväkirjani noudattelevat jokseenkin karua arkitodellisuuden kuvausta. Milloin väsyttää, milloin ottaa päähän, milloin pohdin parisuhdetta (tai sen puutetta aiemmin), milloin kirjasin sanasta sanaan käytyjä keskusteluja. Yritin miettiä jotenkin syvällisesti asioita, mutta silti ne olivat vain tosiasioiden listaamista ja vain harvoin tunnelmakuvauksia. Jotenkin tähän tyyliin.

Keitän aamulla kananmunia. Yksi poksahtaa rikki, ei halkea, vaan kuoresta lähtee iso pala irti.
– Oho, mies sanoo. – Räjähtikö se?
– Joo, sanon.
– En ole koskaan kuullut, että noin tapahtuu.
– En mäkään.

Pöydässä haistan kananmunaa. Se haisee kananmunalle. Syötän sen pojalle. Itselleni valitsen sen, joka on vain halki. Kaksi ehjää laitan jääkaappiin.

Myöhemmin päivällä keitinveteen jäänyt munanvalkuainen lepää tiskialtaan pohjalla kuin kuollut kalmari, läpikuultavana ja niljakkaana.

Ylläoleva on yhtä paljon todellisuutta kuin se, että ”olin taas aamulla itkuinen, kun väsytti niin, eikä mies taaskaan tajunnut sitä, kun luuli minun olevan kiukkuinen, vaikka en vain jaksanut itkeä ja itkin sitten kuitenkin, kun se oli lähtenyt, mutta mä en vaan jaksais olla se, joka vastaa kaikista käytännön asioista, kun toinen ei tee ikinä päätöksiä ja kysyy aina multa ja suuttuu jos mä vastaan et en tiedä, koska on tottunut saamaan multa vastaukset”. Voisin kysyä, kumpi on mielenkiintoisempaa.

Kysynkin. Kumpi on mielenkiintoisempaa?

Ja jos satut itse kirjoittamaan päiväkirjaan, kumpaan kategoriaan valahdat? Vai mitä kirjaat päivistäsi ylös?

Kuinka usein luet omista päiväkirjoistasi kuvauksia tapahtumista, jotka olisit muuten unohtanut?

(Kuvan munat eivät liity tapaukseen.)