Välisoitto

Tänään on mökkipäivä. Sisällä on viileää mutta kalseaa, yöt ovat jo kylmiä ja kylmyys on hiipunut nurkkiin. Kuistin aurinko lämmittää tukahduttavaksi ja minun on vaikea kestää lämpötilanvaihteluita. Kotonamme on ollut kroonisesti koko kesän noin 25 astetta lämmintä, mökin lämpomittari jäi aamulla alle kahdenkymmenen; viiden asteen pudotus saa minut palelemaan peittojen ulkopuolella, mutta myös hikoilemaan niiden alla.

Tajusin väsymyksen määrän oikeastaan vasta eilen saapuessani tänne. Tiedostin kyllä, että olisin paljon mieluummin ryöminyt sänkyyn päiväunille kuin lähtenyt busseilemaan. Huomasin ruokakaupassa, ettei ajatus kulje ja yritin vain rakentaa jonkinlaista loogista jatkumoa, että olisi edes jotain syötävää pariksi päiväksi. Jätin ostamatta hedelmät, koska vitamiinit kypsyvät metsissä.

Mietin alkuviikosta, että menisinkö töihin, jos työpaikkani olisi jossain muualla. Jaksaisinko keskittyä kahdeksan tuntia tai vähemmän, pysyisinkö jaloillani tai edes kunnollisessa työtuolissa. Kotona olisin todennäköisesti tehnyt töitä, jos minulla olisi ollut ulkopuolinen deadline.

On nimittäin kesä, vihdoinkin, kunnollinen kesä ja minä olen edelleen kipeä. Kurkun karheus aaltoilee päivien välillä, tänään räkäinen, huomenna kipuinen. Kuumetta ei kai ole, lakkasin mittaamasta parin ekan päivän jälkeen. Lihakset ovat kipeät, ne juilivat, nivelet aristavat.

Mutta vasta kun tulin tänne, rauhan ja yksinäisyyden tyyssijaani, minä tajuan miten tunnit kuluvat väsymyksen kourissa, miten kahvi ei piristä eikä edes potki, miten en jaksa ahdistua vaikka kadehdin ihmisten Instagram-elämiä ja minua harmittaa se, etten pääse uimaan. Tämä on minun turvapaikkani, vaikka täällä olen käynyt läpi monia kipeitäkin asioita, tänne olen nilkuttanut pistääkseni asioita järjestykseen ja asettuakseni sukupolvien ketjuun, riittävästi muuttumatonta mutta samalla myös mahdollisuuksia. Niinpä kontrasti sen välillä mitä on ollut ennen ja mitä on nyt, on paljon kouriintuntuvampi kuin kotona, jossa oloihin turtuu ja tottuu siihen, että on vain ihan kamalaa.

Olen jälleen lukenut tiedostavasta läsnäolosta ja siitä, kuinka iso osa ihmisen ahdistuksesta syntyy kuilusta sen välillä mitä on ja miten haluaisi asioiden olevan. Tuo ero kasvaa jokaisen tietoisen ajatuksen myötä, kunnes siitä tulee liian suuri ja se lamaannuttaa. Olen hyräillyt mielessäni Jenni Vartiaisen kappaletta Kiittämätön (Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla) ja yrittänyt ajatella, että juuri nyt on ihan hyvä näin. Että ei se ehkä helppoa ole, mutta silti sitä mitä halusin ja toivoin ja että minun on oltava kärsimätön, että asiat eivät muutu hetkessä.

Eivätkä etenkään silloin kun sairastaa.

Niinpä minä vaihdan paikkaa sisältä kuistille sen mukaan kuinka hiki minulla on ja otan oikeudekseni illalla lämmittää, jos minusta tuntuu siltä. Juon kahvia ja luen blogeja alusta asti. Välillä vähän mietin lattialautojen sahauttamista oman metsän puista, mutta pyrin jättämään moiset ajatukset omaan huomaansa. En murehdi saaristotilan kohtaloa, otin kuvat talteen arkistoihini, siellä se on edelleen, myynnissä ja olemassa, mutta ei varmaankaan minua varten.

Minulla on jo paljon. Ja nyt minä nuupahdan sen äärelle.