Barcelona
Tänä aamuna, liian aikaisin, heräsin näihin maisemiin. Olin 21. kerroksessa, minä joka vihaan hissejä ja pelkään korkeita paikkoja. Sain aikaan lähtökiukunkin, kiirehdin aamupalalle, istuin ruuhkassa matkalla lentokentälle, jännitin ehtimistä, ihmettelin edelleen maisemia ja mietin mitä kaikkea jäi näkemättä.
Ihan varmasti jäikin, mutta kaupungin saa haltuunsa vain palasina.
Lähtöaulassa katselin ympärilleni, tutkin ihmisten kasvoja, näiden kanssa sulloudun samaan koneeseen, näiden kanssa kenties jakaisin kohtaloni, jos jotain tapahtuisi. Ei tapahtunut. Lento meni tasaisesti ja vaikka ajatus lentokentälle lähtemisestä kipristää jalkapohjia, en enää pelkää niin paljon.
Olen kotona yksin. Päivällä söin valmiskeittoa. Vaikka jo vähän kaipasin ruoanlaittoa, ikävöin silti ravintoloita ja ruokalistoja. Allergioistani huolimatta syöminen sujui reissussa kohtuullisesti. Siinä mielessä erittäin hyvin, etten epäillyt annosten sisältöä kuin muutaman kerran, parantamisen varaa olisi ollut laadussa ja mielikuvituksellisuudessa. Siis siellä, missä minulle tarjottiin käytännössä vain pihviä. (Käytännön vinkkinä: laminoitu kortti kielletyistä raaka-aineista paikallisella kielellä helpotti suunnattomasti.)
Söin mustekalaa. Ensimmäistä kertaa. Se oli melko kamalaa. Söin sitä silti toistekin.
Voisin ottaa lasillisen viiniä ja vähän grappaa. Haluaisin osata enemmän espanjaa tai edes pari sanaa katalaania. Kuvittelin, etten osaisi ranskaa yhtään, mutta fraasit tulvivat päähäni. Kerran sanoin eller kun piti sanoa or. Päässä surisi.
Minä olen taas arjessa. Tässä omassa, epämääräisessä suossani. Olen määritellyt itseäni viimeisen viikon aikana uudelleen, suhteuttanut toisiin ja todennut olevani omanlaiseni. Hyvällä tavalla. Mutta arki, se tuntuu määrittelemättömältä, sillä ei ole muotoa tai hahmoa, se on rakennettavissa ihan mihin tahansa suuntaan, eikä sitten kuitenkaan.
Aamulla, suihkun jälkeen, aurinko jaksoi kavuta taivaanrantaa peittävän pilvivallin yli. Miten nopeasti sitä sujahti toisiin tapoihin, söi myöhään ja valvoi liian pitkään, nukkui liian vähän, sai kurkkunsa kuivaksi ilmastoinnista ennen kuin ymmärsi kytkeä sen kokonaan pois, miten tuntui luontevalta ja oudolta ajaa taksilla tai varata ryhmäkierrosta nähtävyyteen, ja ehkä silti omemmalta vaihtaa riemukaarella bussista toiseen ja kävellä pitkin mäkiä, jalat pölyyn ja päkiät aroiksi.
Mitä haluaisin tuoda lomalta arkeen?
Pienen luksuksen. Sen erityisen, silloin tällöin.
Lähtemisen valitsemisen jäämisen sijaan. Että on mentävä, kun kerran ollaan täällä. Mutta myös sen, että valitsee itse mieluisan tekemisen eikä vain velvollisuudesta kiertele nähtävyyksiä.
Ulkona syömisen. Jos se onnistuu kaksinkertaisen kielimuurin yli, on sen onnistuttava myös muualla.
Mitä haluaisin viedä arjesta lomalle?
Hetket kahden. Vaikka olimme käytännössä koko ajan yhdessä, harvoin vain olimme, vailla mitään muuta tekemistä. Aamulla sängyssä loikoilu tuntuu helposti tuhlaukselta, vaikka vartin kainalointi tuo yllättävän paljon energiaa.
Meditoinnin ja kirjoittamisen. Bloggaaminenkin jäi. Ne omat hetket, muukin kuin pelaaminen. Jatkuvasta ajattelusta vapautuminen ja ankkuroituminen hetkeen.
Helsinki-Vantaa tuntui pieneltä, maisemat vihreiltä ja kokonaisuus hiljaiselta. Kotona syysaurinko paistoi suoraan sisään, meidän kaunis, valoisa kotimme. Matkalaukku on vielä avaamatta eteisessä.
Mañana tarkoittaa ei tänään, mutta se ei tarkoita huomenna, sanoi (saksalainen) kipparimme. En halua, että siitä tulee tapani elää. Sitten kun, joskus. Suuria suunnitelmia on helppo tehdä, mutta päätökset ovat usein vain pieniä asioita. Kyllä, lähden mukaan, kyllä, uskaltaudun huipulle, kyllä, voin maistaa kaikkea, kyllä, voin ottaa kengät pois ja kastella hameen helman öisessä meressä, kyllä. ¡Sí! ¡Sí! ¡Sí!