Viikon kommentoinnin jälkeen
Viime maanantaina asetin itselleni kommentointihaasteen. Viikko on kulunut, enkä tunne itseäni ihan niin helpottuneeksi kuin alunperin ajattelin.
Kaikkeen ei ollut helppo keksiä kommentoitavaa. Jossain vaiheessa viikkoa päätin, että kaupallista yhteistyötä ei ole pakko huomioida. Jokunen postaus jäi myös vaille kommenttia, tosin ei niistä, joita vakituisesti luen. Syy oli se, että aiheet menivät niin kauas omasta elämästäni etten kokenut voivani kommentoida kannustavasti, koska olisin valehdellut, mutta muunlainen kommentointi olisi helposti koettu kiusaamiseksi. Omaan arvoonsa siis.
Välillä tunsin itseni tunkeilijaksi. Taas sen täytyy saada sanoa jotain. Vähän niin kuin olisi taas koulun ruokalassa ja yrittäisi kerätä uskallustaan laskea tarjotin siihen pöytään, jossa istuvat ne suosituimmat tyypit. Tunne, jota en todellakaan ole ikävöinyt, mutta jota olen osittain kieltäytynyt tuntemasta, koska julkiseen tekstiin on kenen tahansa lupa kommentoida.
Usein jätin hankalammat tekstit avonaisiin välilehtiin odottamaan, hetken kuluttua olikin jotain jaettavaa tai viisasta sanottavaa. Joskus taas en olisi halunnut kommentoida, ehkä siksi, että joku teksti on niin oma kokonaisuutensa, ettei se kaipaa alleen keskustelua. Yritin välillä viljellä myös hyvin lyhyitä kommentteja, mutta useammin olin monisanainen. Joskus ehkä liiankin.
(Joskus olen päivittänyt blogiakin melkoisessa lennossa.)
Helpottunut olen siitä, että voin huoletta klikata auki taaperoimetystä koskevan postauksen ja lukaista sen, ilman että minulla pitäisi olla asiaan mitään sanottavaa. Ei ole. Toisaalta mietin, mitä siitä tekstistä oikeastaan saan ja haen. Että onko se vain täytettä, näennäistä tekemistä, tietysti sanojen lukemista ja vähän uutta näkökulmaa. En halua aliarvioida blogeja. Mutta ne ovat lopulta enemmän vertaistukea kuin ajattelua haastavaa. Erityisesti silloin, jos ei ole velvollisuutta kommentoida. Jos voi ohittaa sellaisen, josta on eri mieltä, sulkemalla välilehden.
Ohitin seuraamieni blogien postauksista vain muutaman, jos pystyin otsikosta päättelemään, että sisältö ei millään tavalla vastaa tarpeitani. En silti eilen avannut kaikkia uusia kirjoituksia, kun illasta koneella käväisin, koska aloin olla kyllästynyt kommentoimaan. Joistain blogeista tulee jostain syystä myös vahva tunne, etteivät ne edes kaipaa kommentteja. Tai kuten RIL kirjoitti vastauksena minulle: ”Jännittävää, että Joku Oikea Ihminen on lukenut tekstini.” Kai kaikki lukijat ovat Ihan Oikeita Ihmisiä. Toisilla tuntuu olevan tarve kaataa blogiinsa se, mitä muualle ei ehkä voi, ja silloin kommentti voi herättää ajattelemaan sitä, että lukijana saattaa olla lopulta ihan kuka tahansa. Myös se tyyppi, jolle ei ikinä ajatellut kirjoittavansa ja se, joka naureskelee tai pitää liian säälittävänä, itseä vanhemmat tai nuoremmat, ihan toisenlaiset. Oikeat Ihmiset. Ja vaikka profiilikuvassani on aurinkolasit päässä, on se silti kasvokuva, ei kukkanen tai talo vaan tosiaan ihminen, jonka henkilöllisyys on hyvin helposti selvitettävissä (ei sillä että sitä erityisesti yrittäisin peitelläkään).
Ilmoitusten perässä oli joinain aamuna kunnioitettavia numeroita, mikä oli hauskaa. Haasteen myötä palasin usein lukemaan muidenkin kommentteja, tavallaan toiselle kierrokselle. Voi olla, ettei aikaa blogien parissa mennyt sen enempää kuin ennenkään, mutta toimiani tarkkaillessa huomasin, että hyvän tovin täällä blogimaailmassa saa kulumaan. Ja miettimään sitä, että saanko tästä lopulta ihan niin paljon kuin mitä sille omasta ajastani annan, erityisesti lukijana. Sisällöntuottajana tunnen olevani edelleen vahvasti plussan puolella, vaikka pientä blogia pidänkin.
En oikein itsekään tiedä, minkälaiseen lopputulokseen oikeastaan päädyin. Vähemmän on enemmän, kenties, eli lisää oikeasti kolahtavia blogeja ja vähemmän niitä, joihin ei ole koskaan mitään sanottavaa. Sitten on ne ihanuudet, joiden tarkoituksena onkin vain keventää tai vahvistaa omaa käsitystä asioista, ei niitäkään saa aliarvioida. Itseäni onnittelen siitä, että ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pidin haasteestani kiinni. Mutta lähden nyt lukukierrokselle henkäisten, koska minun ei ole pakko. Mutta ehkä haluaisin.