Been there, done that

Minua vaivaa ajoittain voimakas tuttuuden tunne. Ei ole mikään ihme, että saatan toisinaan tarttua kirjaan, jonka olen jo lukenut. Koska ahmin kirjoja, ei niistä välttämättä jää selkeää muistikuvaa. Mutta nyt, selaan kansilehdelle ja totean julkaisuvuoden niin tuoreeksi, etten ole millään voinut lukea kyseistä teosta. En jaksa lähteä seikkailemaan nettiin voidakseni päätellä, onko kyseinen kirjailija kenties edellisessä teoksessaan käsitellyt samoja asioita tai mihin muuhun saatan kirjan sotkea. 

Sama tunne tuli kerran lukiessani kirja-arvostelua. Olin mielestäni lukenut juuri julkaistun kirjan jo pari vuotta sitten. Ehkä, ehkä olen törmännyt johonkin haastatteluun tai suunnitelmaan, onhan se mahdollista. 

Kirjojen kohdalla outo tuttuus on selitettävissä kohtuullisen helposti. Sanoja on rajallinen määrä, niiden asetteleminen peräkkäin heijastelee pakollakin joskus jotain, joka on jo tehty. Sama musiikissa. Teemoja ja riffejä kierrätetään, tuttuus saa meidät pitämään musiikista enkä ole niin tarkkakorvainen, että tunnistaisin kaikki lainaukset.

Paikoista tulee nopeasti mieleeni kaksi. Lomalla Roomassa vuonna 2008 seisahduin maisemaan, joka oli jo tuttu. Viime kesänä purjehdimme Rosalan satamaan (ensin väärin) ja minä väitin kivenkovaan, että se oli jo tapahtunut, että edellisellä reissulla olimme tehneet saman mutkan, samalla tavalla väärin. Saariston satamien samankaltaisuus selittänee tätäkin, jokin, joka muistuttaa jostain, mihin en osaa yhdistää. Tosin kyseessä oli vasta toinen purjehdusreissuni, joten yhtymäkohtia esimerkiksi lapsuuteen on vaikea hakea.

Olen tavallaan niin tottunut tuohon tunteeseen, etten yleensä jaksa kiinnittää siihen sen suurempaa huomiota. Kuitenkin, erityisesti jatkuessaan pidempään (tiedän jo useita sivuja aiemmin, miten kirjassa tulee käymään tai tunnelma jossain paikassa venyy) se saattaa jäädä vaivaamaan mieltä. Joskus, jos tunne pysyy poissa pitkään, mietin olenko ”oikealla tiellä”. Eli kuin eläisin tätä elämää toiste, ja nuo tunteet olisivat maamerkkejä, tämä on jo tapahtunut, suunta on oikea. Tosin, jos eläisin jo toiste, miksi haluaisin elää samoin?

Déjà-vu eli entiselämys johtuu usein stressistä tai aistihavaintojen kaksinkertaisesta käsittelemisestä. Tässä väsymyksessä ne eivät siis ole hämmästyttäviä, mutta en usko olleeni aina erityisen uupunut. 

Luulen silti, että useimmille tapahtumille on täysin looginen selitys edellä mainittujen esimerkkien mukaisesti. En vain jaksa kaivaa niitä muististani. Tunnistan itsekin ne hetket, kun jokin vain muistuttaa jostain. Näinä harmaina aamuina tunnistan talven valon, ja se usein vasta herättyäni vie ajatukset johonkin, kenties lapsuuden viikonloppuihin, tiettyyn vapauteen, koska on mahdollista olla vielä kotona, kun aamu vasta valkenee. Tunne on tuolloin erilainen. Hieman haikea, kenties, mutta ei sisällä samanlaista oletusta aiemmin koetusta.

Entä sitten? Eipä mitään. Joskus jaksan analysoida ja pohtia yhtymäkohtia, mutta usein yritän karistaa tunteen harteiltani, koska siinä on sen verran yliluonnollisuutta, että se saa oloni tuntumaan epämiellyttävältä. Joskus kirjan juoni kääntyy parin sivun päästä niin, että totean olleeni väärässä. Joskus en pääse koko kirjan aikana irti tuosta tunteesta. Silloin minä suljen sen ja jätän omaan arvoonsa, enkä mieti liikaa. 

Sillä miten surullista olisi ajatella, ettei kokisikaan ensimmäistä kertaa sitä kaikkea, minkä haluaisi, vaan jokainen kerta, ensimmäinen ja kaikki sen jälkeen tulevat, sisältäisi myös tiedon viimeisestä, jos sitä vain osaisi kuunnella.