Mutta että ehkä ja

Olen etääntynyt. Blogista, ihmisistä, kaikista. Mutta etääntyminen ei ole määräävin tekijä. Jotain muutakin tapahtuu. Sellaisia asioita, joille on helppo lyödä nimilappu. Mutta paljon myös sellaista, jonka liike on paljon pienempää mutta kenties vielä tärkeämpää.

Ja huomaan olevani ajatuksissani. Asioista lähtee lankoja moniin suuntiin, mutta en kykene yhdistelemään niitä, enkä ajattelemaan asioita loppuun asti. Saan niistä kiinni, seuraan hetken ja sitten päästän irti.

Halusin kai jakaa jotain lukukokemuksestani. Julia Cameronin Kultasuoni on pitänyt seuraa minulle jo niin pitkään, että uusin sen eilen kolmannen kerran. Sieltä ovat lähtöisin aamusivutkin. Ajattelin kai, että tekisin harjoituksia matkan varrella. En ole tehnyt. Mutta olen lukenut hitaasti. Ja kokenut, että usein kirjaan tarttuessani sillä on tarjota joku viisaus tilanteeseeni. Se kertoo ehkä enemmän minusta kuin kirjan nerokkuudesta. Olettaisin. (Tämähän on tavallaan jälleen vastuuvapautuslauseke: minä olen saanut siitä irti jotain, mutta jos joku on pitänyt sitä mahtipontisena sontana tai itsestäänselvyyksien selittämisenä, asia voi hyvinkin olla niin ja vain minä olen kummallinen, koska olen kokenut oivalluksia.)

Minä en uskalla kirjoittaa siitä, että asiat alkavat ehkä loksahdella paikoilleen. Että perustuksille, joita on pakerrettu melkein vuosi sitten ja sen jälkeen jätetty metsittymään, voisi sittenkin rakentaa jotain. Että se kannatti, vaikka pitkään näytti siltä että ei. 

Mutta miten samalla näen avautuvia mahdollisuuksia, joihin voisin tarttua, mutta jotka eivät tunnu vievän minua sinne minne pitäisi. En pidä liikaa kiinni, en pakota. Tiedän ettei tieni välttämättä ole se, mitä kuvittelen, tai että päämääräni veisi vain yksi reitti. Tai että se päämäärä olisi ylipäänsä se kaikkein tärkein. Se saattaa sittenkin olla matka. Tähän sisältyy tietty rentous, joka samalla on hyvin häilyvää.

Siksi näistä on vaikea kirjoittaa. Tietoinen mieleni toimii jonkinlaisena vartijana kaikelle sille, mitä pinnan alla kuplii. Ja sitten minä katson itseäni ulkoapäin ja kritisoin kaikkea tekemääni, ja jopa ajatuksiani. Enkä halua tehdä niin. 

Minä en halua enää miettiä mihin kaikkeen en pysty. On paljon helpompaa keskittyä siihen, mihin pystyn. ”Osaat jo paljon.” Kuka jakaisi meille isoille ihmisille sanalliset arvioinnit edes silloin tällöin? (Ja niin, olenhan omiani saanut, mutta tuo kriittinen mieli unohtaa nekin. Pitäisi printata sanat paperille ja ripustaa nähtäville. Voimalauseet.)

Ja jos ajattelen, että lukisin lehtijuttua jostakusta, jossa kerrottaisiin, että vuosi tai toinenkin meni räpiköidessä, en pitäisi sitä minään. Ajattelisin että kasvukaudet kuuluvat ihmisen elämään ja että vuosi on lopulta lyhyt aika. Sisäisellä arvostelijallani on paljon huomautettavaa omista toimistani, mutta olkoon. Jätän kritisoinnin toisten huoleksi, itselläni on muutakin tehtävää.

 

JK. Otsikossa kaikki lempisanani, joita esiintyy runsaasti tässäkin tekstissä. Ehkä ensi kerralla taas stilisoin. Nyt olen tyytyväinen siihen, että sain tämän aikaiseksi.