Ainahan sitä haluta saa

Jos jonkun vanhempieni viljelemän lauseen haluaisin jättää kierrättämättä, on ”Ainahan sitä haluta saa” hyvin vahva ehdokas. Lomalla olen huomannut olevani haaveilija ja suunnittelija, kyynisempi voisikin todeta, että toteuttamispuolessa on vielä hiomisen varaa. On, sen myönnän itsekin, kun keskeneräisiä projekteja alkaa kertyä nurkkiin. Mutta moni asia olisi jäänyt toteutumatta jos en olisi uskaltanut haaveilla.

Minä siis mittaan ja lasken, kyselen tyhmiä, pohjustan projektia, tutkin vaihtoehtoja ja otan selvää. Useammin kuin kerran (erityisesti omalla mökillä) on käynyt niin, että sivulauseessa ilmoille heitetty ajatus on konkretisoitunut hyvinkin lyhyessä ajassa. Perheessämme on ehkä hieman myös sitä vikaa, että asioista puhuminen saa aikaan vastustusta, mutta jos joku ryhtyy toimeen, on selän takana hyvinkin pian ainakin joku katsomassa ja pian kenties myös auttamassa.

Ymmärrän, että toisia haaveiluni hermostuttaa. He eivät ehkä näe, ettei kaikkien unelmien ole tarpeenkaan toteutua. Tuo haaveiluaika auttaa myös punnitsemaan asioiden eri puolia. Yksi on tietysti usein taloudellinen, mikä maksaa mitäkin, mutta siihen suhteutuu paljon muuta. Miten paljon hyötyä asiasta oikeasti olisi, onko jokin kenties vain kosmeettista korjaamista jo romahtamassa olevaan rakennelmaan, tulisiko sittenkin ennemmin jättää ennalleen tai purkaa pois, ja sitten rakentaa perustuksia myöten uutta tai antaa olla, luopua, siirtyä eteenpäin.

Tällä hetkellä haluaisin kovasti omakseni saaressa olevan vanhan tilan. Halusin sitä jossain vaiheessa niin paljon, että suljin silmäni kaikelta epäkäytännöllisyydeltä. Minä halusin idean, mutta en miettinyt auto- tai venematkoja, en ajatellut merta, en sähköä, vain vähän tontilla olevan kaivon veden juomakelpoisuutta. Minä olin valmis jättämään kaiken, koko kaupungin taakseni, ainakin kesien ajaksi ja asettumaan saareen, tiettömän taipaleen taakse, luonnon armoille. Eipä sillä, myös talvi saaristossa on haaveeni, enkä tiedä parempaa paikkaa viettää sitä kuin oma huvila.

Haluni on yhä olemassa, mutta hieman laantuneena. Sitä jarruttelee oma mökki ja miehen sukupaikka, kiinteistöveron vuosittainen suuruus ja ymmärrys siitä, että kesä saaressa vie pois paljon muita mahdollisuuksia. Siis toki sen lisäksi, ettei minulla yksinkertaisesti ole varaa ostaa tilaa, vaikka kuinka haluaisin, ellemme myisi kaupunkiasuntoamme ja ryhtyisi tosissaan saariston asukkaiksi. Minun ei edes tarvitse kysyä mieheni mielipidettä asiaan. (Mutta jos joku haluaisi ryhtyä mesenaatiksi ja ostaa tuon saaristotilan, voisin perustaa sinne residenssin. Ja ehkä myös vierasvenesataman. Ja asua siellä yhden talven ja kirjoittaa siitä blogia. Tila löytyy Etuovesta kohdenumerolla 9495186.)

Minä haluan uskaltaa toivoa ja haluta. Haaveita on pitkä lista, niiden järjestys muuttuu ja asioita putoaa pois, joskus taas jokin nousee esiin takavasemmalta ja silloin aikaisempi ajatustyö yleensä kantaa hedelmää. Tällainen ei varmaankaan sovi ihmisille, jotka eivät ajattele puoliakaan siitä kuin minä, mutta tiedän paljon pahempiakin tapoja odottaa unta kuin pohtia lisäeristyksen tarvetta ja pariovien sopivuutta sisustukseen. Minussakin taitaa olla Inkerin vikaa.

Aina saa haluta. Aina ei saa haluamaansa. Aina ei edes olisi halunnut haluamaansa. Mutta kun saa, on riemukin siitä suurempi. Tätä minä halusin ja tämän minä sain.

(Minä haluaisin tietää tämän huoneen tarinan.)

Kuvat Etuovi.com.