Ammatti: kirjoittaja?

Tuottaja-Anttila kirjoitti suhteestaan omaan työhönsä ja kommenteissa heitti kysymyksen siitä, miksi olen varma ammatistani. 

Oikeasti en ole yhtään varma. Olen kirjoittanut käytännössä aina. Kävin nuorempana eri pääsykokeissa, joissa olen saanut positiivisia arvioita kirjoittamisesta ja itsestäni. Olen hankkinut kirjoittamiseen koulutusta ja kuullut olevani habitukseltani käsikirjoittaja. Kirjoitan helposti, kevyesti ja nopeasti, esseet tai vastaavat eivät ole ikinä olleet ongelma. Olen oikeakielisyyden ystävä, jopa siinä määrin, että nykyinen some-mainostus ärsyttää, koska se sisältää usein paljon kirjoitusvirheitä. Kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Se on minulle vahva osa identiteettiäni, mutta en ole varma, riittääkö se.

Miksi sitten en ole yhtään varma? Koska tällä hetkellä en tienaa elantoani kirjoittamalla, eikä minulla ole siihen riittävää rutiinia. En siis kirjoita tarpeeksi.

Saan kirjoittamisesta mielettömästi. Aina, väännettyäni muutamankin sivun mitä tahansa, olen helpottunut ja kevyt. Näin käy silloin, kun kirjoitan fiktiota. Fakta- tai vaikkapa blogikirjoittaminen ei anna minulle yhtä paljon. Se on vähän kuin tyydyttäisi suklaanhimoaan kaakaolla, se on sinnepäin, mutta ei kuitenkaan juuri sitä, mitä tarvitsisin. Nautin silti kaikesta kirjoittamisesta ja tällä hetkellä kaipaisin deadlineja ihan minkä tahansa projektin tiimoilta.

Miksi, miksi en sitten kirjoita? Nyt kun aikaakin olisi, kun olen antanut itselleni siihen mahdollisuuden? En edelleenkään tiedä. Aiempaa pohdintaa aiheesta täällä.

Minusta on tyhmää kirjoittaa tästä, koska tietoinen minäni osaa tarjota itsellenikin tuhansia ratkaisuja. Pitäisi kirjoittaa, on vain aloitettava jostain, eikä mietittävä lopputulosta, on pidettävä taitoa yllä sormiharjoituksilla ja etsittävä tietoisesti inspiraatiota, on pakotettava itsensä, on tehtävä, koska vain siten siitä voi syntyä jotain todellista. 

Viimeisen puolen vuoden aikana on syntynyt täällä kuvatun kaltaisia oivalluksia, kun olen asettanut itseni suurten kirjoittajien rinnalle. Nyt tuo tunne tuntuu olevan todella kaukana.

Tiedän, etten ole sen huonompi kuin muut. Joskus jonkun työn laatua ihmetellessäni joudun toteamaan itselleni, että valmis työ on aina valmis, ei vain idea tai aihio, se on tehty. Tekemällä saa myös lisää tilaisuuksia. Enkä minä pääse edes alkuun.

No, ei tuokaan ole täysin totta. Mutta en tiedä, millä toisin portfolioni tälle vuosikymmenelle, kun olen kuljeskellut niin turhalta tuntuvia polkuja, ettei niille ole sijaa taiteellisen työn kuvailussa. Tämän kirjoitettuani totean, että voisi kyllä ollakin. Eletty elämä ei tee ikinä pahaa ja minulla on takanani sanojen voima, jolla sitoa asiat yhteen ja näyttää niiden tarkoitus. Kirjoittaminen siis todellakin selkiyttää asioita.

En siis ole varma, onko kirjoittaminen ammattini ja sitä yritän selvittää. En voi enää vain jättää sitä sivuun ja ajatella palaavani myöhemmin. En tietenkään halua hylätä kokonaan, voi olla että kirjoittamisen aika on elämässäni vasta myöhemmin, mutta minun pitää päästä eroon välitiloista, joissa väitän jotain, mutta väitteelläni ei ole todisteita. Minä kaipaan ammattiylpeyttä, kaipaan sitä sellaisesta työstä ja tekemisestä, jolla on oikeasti merkitystä. En tiedä, mitä muuta se voisi olla. Aavistuksia on, mutta annan niiden pysyä sellaisina, koska nyt olen tässä, olen antanut kirjoittamiselle mahdollisuuden ja minulla on vielä, vähintään apurahapäätöksiin asti, aikaa.