Arvottaa arkeaan

Tänään tein kuin kai niin monet muutkin. Makasin ja katsoin mökkien remontti- ja puutarhaohjelmaa, muiden muodonmuutoksia, mukavasti reiluun puolituntiseen puristettuna, kaikki se hiki ja kottikärryjen työntäminen ja erityisesti ne eurot, jotka valuivat kuorma-auton lavalta murskeeksi tasaiselle pihatielle. 

Toivoin, että voisin tyytyä siihen.

Purin pois syöttötuolista lisäosat. Korutonta kasvamisen korostamista. Laskin istumakorkeutta ja lisäsin jaloille tilaa. Niin se vain menee. 

 

Päiväkodin aloittamisen aika lähestyy vauhdilla. Olen sekä onnellinen että kauhuissani. En vieläkään voi perustella, että päiväkoti olisi lapsen kannalta parempi paikka, muuten kuin sitä kautta, että tässä kohtaa se on perheen äidille parempi vaihtoehto.

Ei kuoriutunut minusta sellaista äitiä, joka jaksaisi pakata eväät leikkipuistoon, avoimeen päiväkotiin, Suomenlinnaan tai ihan vaan naapuritalon takapihalle joka ikinen päivä, tai edes joka ikinen viikko, ja niin me edelleen valumme ympäriinsä, paitsi silloin kun on ihan pakko tehdä jotain muuta, silloin me teemme ja menemme ja muistan ikuistaa edes instagramiin ne hetket, jolloin on jotain erikoista, paitsi että niiden hetkien pitkistä väleistä voi ymmärtää sen, että ne välit ovat välillä todella pitkiä.

Kesälomalla makasin hirsimökin yläkerran kuumassa makuuhuoneessa ja tuijotin repeytyneen paperikaihtimen ohi männynoksia. Päivällä ja illalla. Aina kun nukutin poikaa. Ja jäin vaille Löylyä ja kaikkia muita kaupunkikesän kliseitä, joita eteeni tulvi, ja ajattelin että jään paitsi. Mutta osasin myös ajatella, että tätäkin ehkä toivoisi joku toinen, ehkä jopa sitä että voisi viettää aikaa appivanhempiensa kanssa ilman että kaikki ovat kireinä kuin lipunsiima, että minulla on oma perhe ja miten se on samalla ihanaa ja toisaalta tuntuu vähän valheelta, niin kuin leikkisimme tätä, kuin tämä ei olisikaan todellista –

ja että kaikki nämä päivät ovat elämää.

 

Nekin päivät, kun tuntuu, että olen oman kuplani sisällä, että minun ja maailman välissä on tuuman kerros hyytelöä, joka vääristää kaikki äänet ja värit, erityisesti kosketuksen, ja että silloin kaipaisin ehkä eniten piikittelyä tai revittelyä, jotain todellista, enkä haaleaa hyssyttelyä ja kohteliasta väistämistä, haluaisin olla törmäyskurssilla, koska tuntuu että olisin mieluummin vereslihalla kuin kaukana kaikesta. Sitten yritän ajatella, että kyllä se siitä, hyytelö väistyy ja on parempi olla aiheuttamatta enempää eripuraa. Mutta perkele, että välillä tekisi mieleni riidellä.

Tai räntätä.

Siinä terapia tuli todella tarpeeseen. Kun sai rauhassa vaahdota jollekulle, eikä tarvinnut yhtään miettiä, miltä kuuntelijasta tuntuu. Kun vastaanottajan mielipiteellä ei oikeastaan ollut merkitystä (paitsi että oli sillä), kun minun ei tarvinnut olla vastuussa siitä, mitä uskaltaisin sanoa tai en, kun tuntui että oli parempi uskaltaa, ja kuinka paljon asioita minä käsittelin puhumisen – ja itkemisen – kautta, miten minä kääntelin ja vääntelin sanoja. Joskus haluaisin kirjoittaa tänne samoin, mutta puolijulkisena en uskalla, pelkään että minut käsitetään väärin, vaikka eihän sillä toisaalta ole väliä, koska tämä on minun näkökulmani ja minun kokemukseni, mutta ei se ole silti reilua, koska kirjoitettuna kaikesta tulee jonkinlaisia totuuksia, minun tai toisten, eivätkä ne enää silloin ole ohimeneviä, eivät samoin kuin omissa muistiinpanoissani tai pienissä meilahtelaisissa yksiöissä ulosvuodatettuina. 

 

Vaikea olla tässä. Keskittyä tähän. Ajatus karkaa. Kauas pois tästä päivästä. Siksikin tahdon arkeen kiinni. Toisenlaiseen arkeen. Siinä missä aivoilleni on enemmän askarreltavaa.

Vaikka vain itseäni saan syyttää siitä, etten aiemmin aktiivisemmin lukenut e-kirjoja. Pelasin vain puhelimen ruudulla. Nyt luen, ahmin kyllä, dekkareita erityisesti, kiirehdin yhä lähemmäs loppuratkaisua. Ja kärsin siitä, että on vaikea löytää helppoa kevyttä luettavaa. Sellaista, jolla on merkitystä, mutta joka ei olisi liian raskasta. Tänään luin yhden kirjan esittelytekstin. Kun siinä kerrottiin kirjan käsittelevän käsittämätöntä pahuutta ihmisessä, mietin miksi minun pitäisi lukea sellaista. Viihteenä. Maailma on paha ja inhottava, tiedän. Todellisuudessa riittää kurjuutta, ei enempää, kiitos. Mutta muutakin kaipaisin kuin ihmissuhdehömppää. Mustavalkoisia asioita. Sävyjä on niin paljon. Ja sitä joustaa joskus omistakin periaatteistaan.

 

Mutta arvoista minä luin. Eräästä terapiamuodosta. Onnellisuuden ansasta. Olinkin jo melkein unohtanut sen. Ei kannattaisi. Kirjassa oli paljon sellaista, josta olen samaa mieltä. Siitäkin haluaisin kirjoittaa blogiini, jakaa oivalluksia. Teen sen nyt lyhyesti. Aivot suoltavat meille ajatuksia, joista jopa 80 % on negatiivisia. Evoluution syytä, sanovat. Ehkä, sanon minä, mutta melko inhottavaa. No, ei niitä ajatuksia kannata liiemmälti kuunnella. Ei yrittää olla ajattelematta, eikä ainakaan korvata positiivisilla. Ei onnistu. Niille voi antaa tilaa ja niiden voi antaa mennä ja tulla, hyväksyä ne, hyväksyä että niitä kurjia ajatuksia tulee, että meidät on rakennettu siten.

Minä ajattelin, että ehkä terapiani oli jotenkin epäonnistunut, kun en päässyt eroon kaikista negatiivisista ajatuksista. Kirjan lukeminen oli kuin valaistuminen. Osaa tekniikoista olen käyttänyt luontaisesti, erityisesti yrittänyt hyväksyä, mutta on aina ihanaa törmätä kirjaan (tai ihmiseen), joka toteaa, että on ihan ok tuntea tai ajatella noin. Ja koska kirjailjakaan ei yrittänyt olla yli-ihminen, kertoi jopa kirjan kirjoittamisen aloittamisen vaikeuksista, totesin että tämä on minulle riittävän inhimillistä, tähän voin uskoa, tätä voin kokeilla. Kirjan nimi on todellakin Onnellisuusansa. On siinä hieman amerikkalaista hapatusta ja huono käännös, mutta sisällössä oli riittävästi, jotta voin ohittaa nuo seikat.

 

Niin ne arvot. Että kun miettii kohdilleen ne oman elämänsä arvot ja toimii niiden mukaisesti, heti, tänään, on todennäköisesti tyytyväisempi elämäänsä. Aina ei silti voi. Toimia. Pitää ottaa huomioon liikaa muita. Tai en tiedä, onko se liikaa. Kai sekin on ainakin osittain omien arvojeni mukaista. Etten aiheuttaisi liikaa mielipahaa. Mutta pirskatti, välillä tekee silti mieli nostaa kissa reilusti pöydälle ja kiskaista hännästä niin että kipinät lentävät. Älkääkä kuvitelko, että olisin niin tekopyhä, etten kestäisi itseni arvostelua. Sitä välillä jopa kaipaan. En jaksa liikaa silittelyä, en kestä sitä, että minun pitäisi ymmärtää jotain rivien välistä, olen välillä totaalisen sokea, mutta myös kykenevä tunnistamaan ainakin osittain oman vajavaisuuteni, tai kuten Jani Toivola uudessa kirjassaan jotenkin totesi, että oli mielellään monin tavoin keskeneräinen, mutta haluamillaan tavoilla, ja kuinka oma lapsi osasi tuoda hänestä esiin sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan ja joita hän häpesi ja kipuili, mutta eikö se jotenkin ole myös mahdollisuus kasvaa ihmisenä, että kuinka me jumitamme tässä, jos asetumme rooleihin ja kannamme niitä vuosia, jopa vuosikymmeniä, emmekä koskaan kehtaa kysyä tai sanoa, koska pelkäämme loukkaavamme, ja me hyssyttelemme ja nielemme kiukkumme, kunnes siitä kerääntyy kummallisia kipuja tai kasvain sisällemme, koska niinkin voi käydä, kun ollaan kilttejä ja kohteliaita.

Että eivät ne arvotkaan ihan yksiselitteisiä ole. On minun, ja on sinun. Ja on heidän. Jossain kohtaa myös meidän. Teidän kanssanne ja ilman.

 

Ja kun istun jalat paljaina vuokra-auton etupenkillä teillä, joiden nopeusrajoitus on korkeintaan 80 kilometriä tunnissa, ja ajattelen että näin emme pääse kotiin ikinä, onneksi lapsi takapenkillä hiljenee musiikin alle, ja me puhumme kevyitä ja painavia sanoja, joiden sisältö on välillä ihan itkettävän aikuista ja minä mietin, että onneksi kaikkia asioita ei punnita rahassa ja että antakaa minun nyt helvetti sentään hetkittäin maalata taivaanrantoja, että liian usein liikaa jää tekemättä siksi, ettei uskalleta. Että on tietysti olemassa myös hulluutta, ja joskus sen raja on häilyvä, mutta että joskus tarvitaan se, joka ensimmäisenä tarttuu asiaan ja saa sitten muutkin mukaansa. Eikä siinä mitään, olen tottunut myös jäämään yksin ja pyörtämään puheeni, jättämään kesken ja unohtamaan kaiken. En minä utopiassa elä, vaikka välillä saattaa vaikuttaa siltä, mutta minä myös näen ja koen paljon mahdollisuuksia sellaisessa, johon muut eivät ehkä uskalla uskoa.

Mutta ehkä on luovuttava sellaisesta, joka on minulle kuin rikkinäinen moottoripyörä autotallissa, niin että jokainen aurinkoinen kesäpäivä muistuttaa siitä, että sillä voisi ajaa, jos se vain olisi kunnossa, ja se on sietämätöntä, koska yksikään päivä ei riitä asia korjaamiseen, ei yksi kesäkään, ei nyt eikä ehkä ikinä, eikä etenkään, jos sitä ei ikinä aloita – mutta irtipäästäminen tekee kipeää ja pyristelen sitä vastaan, enkä oikeastaan itsekään ymmärrä, että miksi, ja toisten ihmisten järkiratkaisut eivät rakennu minun kokemukseni pohjalle eivätkä he varmaan kykene näkemään sitä, minkä minä, tai ehkä kykenevät, mutteivät arvota sitä samalla tavalla. Ja olen tuskaisen tietoinen siitä, että vaikka kaikki menisi siten, kuin toissapäivänä toivoin, olen jo ehkä tänään toista mieltä ja huomenna asiat ovat kenties vielä eri tavalla, mutta jotenkin minun on luotava jatkumoa tähän epävakaaseen elämään. Että se, että päästetään irti kaikesta, tarkoittaakin minulle aivan jotain muuta kuin vapautta.

 

Kaiken tämän keskellä todellakin toivon, että syksyn arki juurruttaa minut. Että kun kirjaan kalenteriin uintivuorot, muskarin, aamujumpan ja laulutunnin, minä kuljen töihin toimistoon ja sieltä päiväkodin portille, kuuntelen pojan puheista kaikkea sitä, mitä en itse ole päivän aikana mukana kokemassa ja yritän olla olematta siitä liian surullinen, että kun me kävelemme kotiin tai bussille tai junalle ja käymme maailmalla, että kun aika rytmittyy toisin, minä pysyn tässä, että minun ajatukseni asettuvat, että minä koen kaiken olevan hyvin näin –

koska kyllähän minä salaa mietin, että mitä vastaan oikeastaan kapinoin.

Kun kaikki on hyvin.

Niin. Onhan?