Borta bra men hemma bäst – vai miten se menikään?

Sitä on ihminen siinä mielessä mielenkiintoinen olento, että koko viikon se kaipaa kotiin ja kun ensimmäisenä arki-iltana lapsi nukkuu ja mies pelaa, se istuu iltapalan jälkeen keittiön pöydän ääressä ihmettelemässä että mitäs (kivaa) sitä sitten tekisi. Ihmeempiä ei tietysti enää ehdikään, kun nukkumaanmenoaika laukkaa päälle, mutta hirveimmät hömpät on jo katsottu ja pelissä elämät loppu. 

Ja jos se uhkasi, ettei ainakaan enää halua lähteä kotoaan mihinkään niin puheissa pyörii pääsiäinen, siitä seuraavan viikonlopun musikaalimatkailu Turkuun, kalenteriin täytellään toukokuun viikonloppuja, siivojan kanssa ihmeteltiin kesälomia ja kukkien kasteluita, purjehdusreissu siirtyikin syyskuulta lokakuulle, joten ruskaretkikin kenties mahtuisi ohjelmistoon… 

Sen piti myös pestä pyykkiä koko päivä ja sitten se unohti laittaa yhtään konetta päälle. 

Vähän se on pihalla ja miettii, että mikä siinä nyt oli niin vaikeaa. Osa oli, osa ei ollenkaan, hotelliaamupalalla oli tyrnishotteja ja auttavat kädet, junassa taas karmea hiki ja huuto, eivätkä vanhemmat aina heti keksi, mikä olikaan vialla.

Lopulta sekin löi luukut kiinni, halusi sulkea maailman huoneen ulkopuolelle, mies sai kantaa sieltä ruokaa mutta se ei halunnut nähdä ketään eikä mitään.

Siitä on tullut yhä vaativampi. Hotellissa haisi kissanpissa. Ravintola-annoksessa oli kasvislisukkeena säilykepunajuuria. Se olisi laittanut porkkanaa ja neulapapuja. Joskus on surullista se, että asioista tulee itsestäänselvyyksiä. Niistä katoaa tietty hienous. Asiat arkistuvat. Sitä lakkaa vaikuttumasta. 

Se on viime aikoina ollut sitä mieltä, että pahin pettymys on odotuksen ja lopputuloksen ristiriita. Se yritti ratkaista sitä niin ettei odotakaan mitään. Eihän siitä mitään tule. Silloin sitä vain suoriutuu.

(Kuva vuodelta 2016, kulttuurimatkalla Tuikkuun. En suosittele. Parempaa kulttuuria kokee Levin lähellä Särestöniemen museossa.)

Mutta ei se myöskään suorita. Olihan se Levilläkin käymättä kertaakaan rinteessä, ladulla tai laavulla. Se nautti lounaista ja kahviloista, satunnaisesta ostostelusta (vaikka ensimmäinen silmiin osunut pipo maksoikin 225 euroa ja sitä kauhistutti), sellaisesta mitä ehtii tehdä niissä väleissä kun ei tarvinnut syöttää, vaihtaa vaippoja, nukuttaa tai valvoa unta. Jokin sen sisällä huutaa, että siinä meni hukkaan sekin Lapin reissu, olisi pitänyt hiihtää räkä poskella ja juoda kuumaa mehua termarista samalla kun palelluttaa takapuoltaan hangessa. Suurin osa siitä on kuitenkin sitä mieltä, että #eisenkivaatarviolla, mutta tulipahan reissattua. Ja kodassa käytiin, se roudasi kaukalossa istuksivaa mukeloa tunturin tuimassa tuulessa syömään päärynäpilttiä, kirjoitti poltetulla kepin päällä nimen ja vuosiluvun seinään, vaikkei siitä varmaan tule perinnettä, hieman hiiltyneistä ja keskeltä katkeavista nakeista. 

Sitten sitä ahdistaa hoitovapaat ja päiväkodit ja kesälomat ja kaikki sellainen, mikä tulee vasta vuoden päästä vastaan. Arjessa on paljon kaikenlaista, josta se haluaisi karata lomalle. Mielenkiintoinen olento se on, ja ristiriitainen. Ei se tahtoisi olla poissa eikä kotona. Missä se tahtoisi olla, minne sen mieli vie?