Ei sellaista kai saisi kirjoittaa

On sellainen ilta, etten ehdi laittaa pyykkikonetta päälle, selaan nettiä hätäpäissäni sinne tänne, aloitan ohjelman katsomisen, toisen, bongaan keskenjääneen elokuvan, jota en muista katsoneeni, vaatteet seilaavat satunnaisissa pinoissa kahdessa huoneessa, minun ja lapsen, sellaisia joita pidetään ja sellaisia joita olisin jo valmis antamaan pois –

vaikka aina on haikeaa avata lipasto ja nostella sivuun niitä, jotka eivät pojalle enää mahdu.

 

Haaveilen. Merestä ja kaupunkiasunnoista. Päätän taas olla tyytyväinen tähän. Välillä vallan olenkin. On hetkiä. Sitten on toisenlaisia. Niitä sellaisia, joissa viattominkin kehotus on silkkaa vittuilua. 

 

Minä ajattelen, että univaje on ihan hyvä tekosyy. On se. Mutta ei kaikkeen. Ja osa siitäkin on omaa syytä, mutta niin laiska olen muuttamaan kuviota, kestämään murrosvaiheen. Jospa pinnalle pingottuneet ikenet poskista ensin puhkeaisivat. 

 

Se, että on itse vastuussa. Siksi voin lukea Unelmahommissa-kirjaa vain lyhyitä pätkiä. Minä en jaksa olla vastuussa. En itsestäni. En töistä. En valinnoistani. Enkä etenkään toisista. Jos joskus joku vain sanoisi että tee näin tai noin. Ehkä sitten sisuuntuisin. Suuttuisin. Hyvähän sun on. Mutta kaikki on lilluvaa lämmintä maitoa, makeaa ja vähän ällöttävää.

 

Koska jos minä voisin kääntää kaiken suunnan, miksen tee niin? Ja tämä, tämä on se johon aina kompastun. Sitten joku sanoo, että kaikki kannattaisi tehdä jo tänään ja minä ajattelen, että olen tyytyväinen jos 

nukumme aamulla pitkään
syömme aamupalan
käymme pesulla
menemme ulos
syömme lounaan
poika nukahtaa helposti päiväunille
ja nukkuu yli tunnin unet
syömme välipalan
leikimme
ja sitten mies tulee kotiin.

Jossain välissä minä juon kahvia ja syön herkkuja, joinain päivinä ehkä salaatin, mielelläni paljon keittoja, koska välillä olen syväjäässä koko päivän, kotona on 23 astetta lämmintä ja minä laitan villatakin neuleen päälle, toisina päivinä minulla on sellainen päänsärky, jota ei tulisi jos selkäni olisi paremmassa kunnossa ja niin kaikki muistuttaa, että minulla on valtaa ja vastuuta enkä minä oikeastaan haluaisi kumpaakaan.

 

Välillä iskee tekemisen tahto. Silloin minä suunnittelen. Ehdin ehkä tehdäkin jotain. Järjestää yhden hyllynpäällisen. Sitten poika tulee ja repii alas pyykkitelineeltä kaiken, nostaa laatikoista vaatteet ja sulloo ne takaisin, ei ole oppinut vielä viikkaamaan, tahtoo näyttää kuinka paljon äidillä on kaikkea, jota se ei käytä, kuinka montaa teepaitaa ja toppia se säilöö laatikoissaan, kuinka se ei edes nyt mahtuisi kaikkiin, noihin vaatteisiin jotka kai odottavat että imetys loppuisi. 

Minä sanon miehelle, että ehkä minun pitäisi antaa periksi; minun keskenpitoiset vaatteeni vaeltavat lattioilla, jos ostaisin vain arkun, johon voisin sulloa ne, enkä tehdä niin kuin nyt, siivoojan tullessa nostan möykyt lattialta hyllyille ja hänen lähdettyään riivin ne sieltä alas, toisiinsa kietoutuneet neuletakkien hihat. Tänään pistin melkein kaiken pyykkiin. Tänään pinosin (imetys)paitoja, joista voisin jo luopua.

 

Sitten minä sanon, että mene pois, tässä minulla on hiljainen ja rauhallinen kahvihetki, minä tarvitsen oman kuplani.

 

 

Silti olen hetkittäin ihan sietämättömän yksinäinen.

 

 

Enkä minä kaipaa kauheasti sosiaalisia rientoja. Kahvihetkiä, kenties, puistoseuraa, lounaskaveria. En iltaohjelmaa enkä suuria suunnitelmia, pieniä irtiottoja vain. Ja ehkä eniten kuitenkin satunnaista muistamista. Pieniä viestejä. Että tietäisin olevani toisille olemassa. Koska minulla on välillä ihan hirvittävän unohtunut olo. Tämä arki pitää minut kiireisenä, se kiertää samaa kehää, mutta se kehä käy helposti yhä pienemmäksi.

Ehkä eniten en jaksa sitä, että ajattelen tämänkin olevan vain minusta kiinni. Jos minä vain. Minä annan ihmisten liukua pois. Mutta jos minä vain laitan viestejä, joihin ei koskaan vastata, en jaksa. 

Onneksi on myös toisin. Niin kai täytyy sanoa. Ja tottahan se on. Silti. Kaikki edellä sanomani on totta sekin. Ja välillä on suuri suru siitä, että vuosien yli kurottavat ystävyydet tuntuvat katkenneen. 

 

Minä olen ollut sekin, joka on mennyt käymään perheissä, paukannut keskelle arkea, ollut seurana vaunulenkillä tai puistossa, ujuttanut itseni siihen, koska se on ollut helpompaa. Jutellut lapsista, mutta myös paljon muusta. Tuntenut itseni tervetulleeksi, arvostetuksi. Enkä koskaan ajatellut, että olisin jotenkin uhrautunut. Että olisi pitänyt olla jotenkin toisenlaista. Ehkä olisi pitänyt olla. Vastavuoroisempaa, vaativampaa. En tiedä. Vaatia en uskalla. Ultimaatumeihin on vaikea suhtautua rakentavasti ja sellaisilta viestini alkavat tuntua. Jätän ne mieluummin kirjoittamatta. Liukenen, haalistun.

Kaikilla on kaikkea. Aina on. Olen minäkin välillä surkea vastaamaan viesteihin tai puheluihin. Turha minusta on tehdä yli-ihmistä. En ole sitä enkä siis kaikkeen syytön. Ja uutta rakentuu, hiljalleen ja ehkä sen pitää mennä niin, että sinne jäivät, entiseen elämään ja samalla tuntuu, että on asioita, joita kukaan ei minussa tiedä eikä näe, on elämiä ja ihmisiä jotka ovat menneet, eikä kai kaikkea olekaan tarkoitus muistella, mutta joskus ne tuntuvat unelta, kuin ne olisivat käyneet jollekin toiselle.

Jos minä sanon, että minä olen täällä sinua varten, mutta en uskalla pyytää, että toinenkin olisi, en kai näyttäydy niin yli-ihmisenä, eivät kai keittiöni oranssit, kimaltavat seinät saa kuvittelemaan, että minusta olisi hävinnyt kaikki inhimillisyys tai kosketuspinta muuhun kuin siihen, millaista elämää elän nyt? Vuosikausia oli kaikkea muuta kuin parisuhde, avioliitto, omistusasunto, lapsi ja perhe. Mihin se olisi kadonnut? Ilmeisesti toisten mielestä tämä elämäntilanne ylikirjoittaa kaiken aiemman. 

 

 

Nämä ajatukset kiertävät, kaartavat, ne ovat varmaankin aina, joskus niiden kanssa on helpompi olla ja elää, joskus minun kanssani on helpompi olla ja elää. Ja sitten mietin, ettei kai tällaista saisi kirjoittaa eikä ainakaan julkaista ja tavallaan vihaan jokaista varovaista yhteydenottoa, joka tällaisen tekstin jälkeen kenties tulee, mutta minä en osaa sanoa suorempaan, minä huudan aina sivuun ja muuten minä vain astun varjoihin, sillä minä olen myös se, joka kaupassa meneekin toiselle kassalle, koska ei jaksa satunnaista keskustelua vaikka joskus muulloin kyllä haluaisi nähdä, niin minä olen ristiriitaa ja itseriittoisen oloinen ja sitten on tämä kaikki muu.

Illalla minä mietin vielä, että ihmiseen kertyy vuosien mittaan suruja, isompia ja pienempiä. Toisten kanssa on helpompi elää kuin toisten. Sitä voi antaa paljon itselleen anteeksi, mutta silti ne ovat suruja, sellaisia kohtia joihin ei kannattaisi koskea, koska siellä on niin paljon kaikkea. Välillä riittää, että tietää niiden olevan siellä, pinnan alla, elämä on kevyttä ja kantaa kolhujen yli. Välillä on sukellettava. En tiedä miksi. Mutta jos surulla on viisi vaihetta, kestää hyväksymiseen asti pääseminen joskus vuosia, ehkä kaikkeen ei edes elämä riitä. 

 

 

Samaan aikaan kaikessa tässä on niin paljon kaikuja menneisyydestä, että itsekin kyllästyisin itseeni. Mutta silloin en ole sanonut ääneen, en edes julkisesti kirjoittanut. Minä olen kenties piilottanut kaikkein tärkeimmän. Siihenkin tosin voi kyllästyä. 

 

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana on kulunut yö ja on päästy päiväunien aikaan, on kaikki vain eilisen toistoa, vaikka aina se on erilaista, tänään oli aamulla satanut lunta ja mies on etätöissä eikä kahvin kanssa ole pullaa,

niin pienissä asioissa on muutos, niin pienissä sen pitää kenties ollakin, että tänään jokin niksahtaisi toisin kuin eilen, että tänään olisin hieman enemmän se ihminen, joka kuvittelin olevani,

ja joka kenties olin,

pieni
aurinkoinen
peloton

ennen kuin tuli kaikenlaista, josta pitäisi oppia ymmärtämään, että asioita tapahtui mutta ei ehkä tapahdu enää, tai tapahtuu muttei samoin ja että on ollut suunnaton vääryys ja sääli, mutta ei sen pitäisi määritellä kokonaista elämää, mutta on vaikeaa oppia olemaan

iloinen
huoleton
onnellinen

kun on vuosia ollut kaikkea muuta. 

 

Kun kirjoitan näin, minussa samaan aikaan jokin särkyy ja eheytyy. 

 

 

 

Kun vain kirjoitan.