Elämän osasia

Kävelin tänään Taka-Töölön katuja ja katsoin valaistuja ikkunoita. Pyörätieltä oli vihdoin aurattu ihmisen korkuiset lumikasat. Vedän jalkaani toppahousut joka päivä ja melkein joka päivä vetoketju juuttuu kiinni. Kuoroharjoitusten jälkeen makasin aulan penkillä ja muistutin iäkkäämpiä villistä nuoruudesta, koska sitä kai se oli se seitsemänkymmentäluku?

Olen puolihuomaamatta solahtanut omannäköiseeni paikkaan. Eilen epäilin sitä vahvasti, kun postilaatikkooni tipahti kirjeenvaihtoa, johon en ehtinyt itse osallistumaan kuin lopuksi. Tänään tunsin, että on hyvä. Että kiireessäkin ehdin tehdä vähän paremmin ja löytää vahvuuteni. Toivon, että toisetkin näkevät sen.

Ja silti se on vain osa. Hyvä osa, mutta ei kaikki. 

Päivät pitenevät. Aurinko ehtii olohuoneen ikkunaan asti ihan oikeasti, eikä vain naapuritalojen kiiltävien pintojen heijastuksena. Ulkona on usein sietämättömän kaunista. Linja-autot ruopivat pysäkin edustat sileiksi, Vihdintien ylitys tuntuu perunapellolta. 

Hetkittäin hymyilyttää, kun ehdin pysähtyä ajatuksen äärelle. Sitten taas jatkan, ja sekin tuntuu hyvältä.

Välillä olen taas kiukkuinen kuin pieni peikko, viskon purkkeja ja olen sitä mieltä, että kerrassaan kaikki on epäreilua minua kohtaan. Aivan kaikki. Myös se, miten itse itseäni kohtelen.

Sekin lientyy hetken päästä. 

Miten sitä selittäisi, kun ei se ole sen ihmeellisempää? Sama minä, sama maailma, vähän eri asiat. Valon määrä lisääntyy, on parempi olla. Enkä voi olla ajattelematta, että jos kaikki muu ympäriltä loksahtaa kohdalleen, on sen yhdenkin sitten lopulta pakko. Onhan?