Enemmän onnea

Minun mieheni nukkuvat makuuhuoneessa. Isompi ja pienempi, siellä ne tuhisevat rinnatusten. Minä nautin siitä, että typerä talviaika tuo ylimääräisen tunnin tähän päivään.

Eilen olimme Lakritsi- ja salmiakkifestivaaleilla. Viime viikonloppuna Suuri snadi -tapahtumassa tässä lähellä. Mitä me teimme ennen kuin me pakkasimme vauvan vaunuihin ja lähdimme ulos? Vauva nukkuu paljon paremmin ja pidempään liikkeellä kuin kotona. Kaksistaan on kivempi kulkea, on apukädet aina.

Eilen oli kyllä useammatkin. Eksyimme vähän vahingossa syömään pitkän kaavan mukaan, vähän vahinkoa oli siinä pituudessakin tarjoilijoiden hitauden takia. Ravintolaan tullessa nolotti, kun kärräsimme vaunut kabinettiin, koska en voinut tietää huutaisiko vauva. Huusi, hetken, lähtiessämme, kun samassa tilassa oli enää vain me, ja vaikeni ennen kuin ehdin hissillä kadulle asti. Mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja karkasin tutkimaan leipälautasten valikoimaa toisten jäädessä maksamaan laskua. 

Elämä on oikeastaan aika kivaa. Ei aina, eihän se koskaan koko ajan ole. Ei silloin kun tuntee itsensä avuttomaksi tai muuten vain väsyttää ihan liikaa vaikkapa vallitsevaan itkuisuuteen nähden. Mutta noin ylipäätään. Ja se on hassua. Koska minä odotin haasteita ja vaikeita aikoja, sitä kaikkea kamaluutta, jota vauva-arkeen liitetään. (Onhan se siellä, ne syyt miksi erotaan kun lapset ovat vielä ihan pieniä, miten luopuminen on joskus vaikeaa ja kuinka aika tuntuu tuhottoman rajalliselta.) En olisi uskonut, että vauva voisi myös lisätä hyvinvointia näin paljon. 

Tarkkana saa olla. Vuoden pimein aika ja karmeimmat kelit ovat todennäköisesti vasta tulossa, silloin on liian helppoa linnoittautua kotiin. Mutta tänään tulee vieraita ja ehtii silti olla omaa aikaa, tässä minä juon rauhassa aamukahviani ja kirjoitan blogia. Kuusiviikkoisen vauvan äiti. Jonka rääkäisy juuri kuuluu makuuhuoneesta. Mutta näitä hetkiä minä vaalin. Yhtä lailla kuin niitä, kun vauva hymyilee köllötellessään polvieni päällä.