Epämääräisyyttä, paradokseja ja ehdottomasti hitautta
Onko se siunaus, että voin kömpiä takaisin sänkyyn ja tarttua Katherine Pancolin sanoihin, jotka ovat maagisia, tuntuvat välillä liian suorilta, ehkä koska ne osuvat, mietin ovatko ne muille paatosta ja kuinka minun sieluni kuitenkin riemuitsee ja lepää sanoissa? Siunausta vai laiskuutta. Minä tuskailen hiljalleen täyttyvän kalenterin kanssa, jonne ei olevinaan jää tarpeeksi aikaa. Mille? minä mietin, kun en tunnu saavan mitään aikaiseksi. Kärsimättömyys ajaa minut kauemmaksi ihmisistä, en haluaisi kohdata ketään, jokainen vie minusta jotain, pienen palan.
Ja sitten kun on sellaisen päivän aamu, ettei minun tarvitse tehdä muuta kuin mennä illalla elokuviin, otan aamusivujen jälkeen käsiini kirjan, luen sitä, käyn keittämässä ison kupin maitokahvia, menen odotellessani takaisin sänkyyn, koska en jaksa olla jalkeilla, luen kirkasvalolampun valossa vaikka se on kai liian kaukana tuottaakseen suurinta mahdollisinta hyötyä. Jätän kirjan kesken, koska en tahdo lukea sitä vielä loppuun, vaikka tartuin siihen vasta kun puhelimeen tullut sähköposti muistutti, että laina-aika umpeutuisi kahden päivän kuluttua.
On niin hämärä päivä, että on vaikea ymmärtää seisseensä vasta eilen keskipäivän aikaan bussipysäkillä ottamassa aurinkoenergiaa. Varjot olivat pitkiä. Illalla minä hetken kuvittelin meneväni vanhaan kotiini. Ja laulussa, siinä on läsnä sekin melodia, jota kukaan ei laula, mutta jonka ensi viikolla taas kuulen ja joka saattaa saada minut itkemään.
Sitten minä kirjoitan. Varovasti, jotain. Minä kirjoitan ja mietin, että mitä järkeä tässä on. Että kirjoitan muotoa, jota on vaikea saada julki. Mutta minä kirjoitan, hillittyjä kokonaisuuksia, päivässä tai parissa valmiiksi. Hautaan ne kovalevylle ja pilveen, annan olla siellä, en palaa niihin liian nopeasti niin kuin en halua lukea edes kuukauden takaisia aamusivuja, minä tarvitsen etäisyyttä. Enkä mieti, kuinka tärkeää tai koskettavaa tai yhtään mitään on kirjoittamani, ajattelen että voin julkaista ne edes blogissani, jos niistä ei ikinä muuksi ole. Ei niistä ehkä olekaan. Ei juuri niistä. Mutta jostain muusta on.
Hain apurahaa Koneen Säätiöltä, mutta en ole yllättynyt lopputuloksesta. Hakijoita on ollut hurjasti ja minun portfolioni nojaa viime vuosikymmenelle. Tiedän kompastuskohdtani. Mutta lukiessani apurahan saaneiden kuvauksia ja perusteluita työstään, totean etten juurikaan eroa heidän joukostaan. En ole osannut olla yhtä täsmällinen, eikä minulla ole mittavaa ansioluetteloa, mutta minussa on uskoa tekemiseen. Taiteilijaelämää-blogin kautta löysin Toivoa ja rauhaa rohkeudesta -kirjoituksen. ”Vaatii uskoa, taitoa ja rohkeutta elää epämääräisyyden, paradoksien ja hitauden kanssa.”
Välillä minuun iskee hillitön halu määritellä itseni kaiken muun kautta. Toisten silmin ja erityisesti tekemättömien asioiden, niiden kaikkien jotka jäävät toteutumatta, koska valitsen lukea kirjallisuutta pimeässä talviaamussa, koska se on luksusta, enkä ole sen arvoinen. Ihastelen toisten lauseita ja blogien lukijamääriä, mietin heidän tiensä eroavaisuutta omastani. Ajattelen vain niitä asioita, jotka jollain tavalla hiertävät ja unohdan kaiken sen, joka asettuu ympärilleni pehmeänä kuin pumpuli, kuinka minulla on mahdollisuuksia ja rakkautta ympärilläni. Huomaan, että pidän ihmisiä etäämpänä, koska koen olevani toisille velkaa niin etten voisi luoda läheisiä suhteita.
Hämärässä päivässä minulla on päälläni raidallinen yöpaita. Muistikirjassani on huomioita todellisesta elämästä, jotka tiedän jo siirtäväni jonkun toisen mieleen. Minä liikun rauhallisesti ja keitän kenties vielä toisenkin mukillisen kahvia. Hitauden alla minussa kytee jo kärsimättömyys. Se pilkahtelee jo toisinaan, vieläpä usein väärässä tilanteessa, se on epämääräinen aavistus siitä, mikä on eniten minua, mutta joka on ollut niin pitkään piilossa etten meinaa sitä itsekään tunnustaa.
Tänään minä taidan lukea kirjan loppuun. Ja vähän luoda, tämänkin lisäksi, tuoda jotain uutta tähän maailmaan. Koska se taitaa olla minun tehtäväni.