Hautovaa oloa

Lähdemme lauantaina Leville. Yöjunalla. Viime vuonna kokeilimme samaa toiseen suuntaan, tänä vuonna molempiin. En tiedä, kuinka paljon sillä on merkitystä, mutta syksyllä matkoja varatessa se tuntui tärkeältä. Ettei lennettäisi.

On siihen muitakin syitä. Raha on yksi. Säästölipuilla yöjuna on edullisempi. Jopa harmittavan halpoja lentolippujakin olisi saanut, mutta lähtöajat eivät olleet lapsiperheille suosiollisia. Aikaiset aamut, myöhäiset illat, kahden kesken oli helppo reissata silloinkin, paitsi sinä vuonna kun paluulentoa myöhäistettiin tunnilla, olimme lopulta takaisin kotona vasta maanantain puolella ja minut passitettiin seuraavana aamuna töistä kotiin nukkumaan päiväunia.

Poikahan on ihan junafani, joten siinä mielessä hauska tapa. Ja nyt, kun lapsesta pitää maksaa jo oma lippunsa, tulee matkustamisesta helposti kalliimpaa. Hauskaa oli silti taas lukea omalla autolla kulkemisen kustannuksia verrattuna junailuun. Kaikilla ei ole omaa autoa. Ei meilläkään.

Silti huomaan välillä jälleen haaveilevani omakotitaloasumisesta. Tosin uuden pientaloalueen reunalta loin katseeni pellon yli ja näin kumpareella tönöttävän punaisen torpan valkoisine ikkunalautoineen, siellä minä ehkä sittenkin haluaisin asua kaikkein mieluiten. Ehkä. En tiedä. Kyllästyisin lumitöihin ja nurmikonleikkuuseen varmasti nopeammin kuin haluan uskoa. Eikä nyt ole sellaisten isojen elämänmuutosten aika. Kun on toisenlaisten.

En meinaa hyväksyä sitä, että olemme asuneet tässä kodissa jo neljä vuotta ja esimerkiksi parvekkeemme on edelleen yksi työmaa. Syitä on paljon, avattuna ne kuulostavat tekosyiltä, arjessa ne tuntuvat olevan elämää, nämä viikkokausia jatkuneet flunssat, peräkkäin ja päällekkäin.

Samaan aikaan päässäni kihisee ja kuhisee, tuntuu että ajatuksia on liikaa, enkä saa niitä hiljenemään. Eikä kai tarvitsisikaan, ne pitäisi järjestää jotenkin tuottavasti, pistää nippuun niin että niistä syntyisi jotakin, ettei elämä olisi vain yhtä välttelyä.

Sillä helkkari sentään, että välillä hävettää, kuinka vähällä päästän itseni, kuinka en osaa vaatia itseltäni, kuinka en käytä kaikkea kapasiteettiani hyödyksi. Miten saan peukalooni rasitusvamman puhelimen peleistä ja sähköisten kirjojen lukemisesta (jotain sentään!), mutta kuinka turhuuksien turhuus, voi einoleinot ja muut, niin hukkaan tuntuu välillä valuvan tämän ihmisen elämä.

Kinder Maxi ja tavallinen vertailussa

Päivien sisältöä. Yllätysmunat isälle ja pojalle.

Olen huono etsimään uutta sisältöä. Siihen liittyy myös luontaista vastustusta. Keneltä otan suosituksia vastaan? Minkälaisessa viitekehyksessä elän? On selkeää se, että toiset kuuntelevat ja katselevat tiettyjä ohjelmia ja podcasteja, niiden ympärillä velloo keskustelua, mutta ovatko ne todella parhaita ja tärkeimpiä? Kenen lieassa kulkisin? Siitä syntyy vähän sama tunne kuin aikoinaan Lilyssä, kun ymmärsin, etteivät ihmiset olekaan tavanneet toisiaan vain blogien kautta, vaan että kaiken takana pyörii melkoinen hyvä sisar -verkosto. Onhan se ymmärrettävää tulla samalle alustalle kuin (työ)kaverit, mutta en alkuun osannut nähdä kaikkien kauniiden sanojen ja lukuisten sydämien taakse.

Niin. Muisteletko lukeneesi joskus samankaltaisia ajatuksia tästä blogista?

Talven synkimpinä päivinä pidin hetken yksityistä päiväkirjaa. Paneuduin sitten johonkin vastaavaan vuodatukseen parin vuoden takaa, en muistanut ajatuksiani, mutta sävyn tunnistin. Samaa ympyrää. Samaa, kahliutunutta kulkemista. Voisi kuvitella, että vaikkapa vanhemmuus olisi muuttanut minua. Hämmästyttävän vähän, väittäisin. Välillä jopa hävettävän vähän.

Enkä kerta kaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka ehtivät tehdä ihmeitä äitiyslomalla. Itsehän en ehdi, vaikka vien lapseni päiväkotiin ja minulla olisi aikaa. Teen vain sen, mitä on pakko, enkä aina sitäkään. En ole edes saanut otettua siivoamista helpottavaa robotti-imuria kunnolla hyötykäyttöön, koska se vaatisi jotain. Silti hermostun muihin.

Se taas johtunee siitä, että en oikein itsekään tiedä, mihin minun tulisi panostaa. MIKÄ TÄSSÄ ELÄMÄSSÄ ON TÄRKEÄÄ? Perkele. Keskittyisin mieluummin pieniin asioihin, mutta isot tulevat tielle. Toisaalta luonnollista olisi kai hankkia 1970-luvulla rakennettu rivitaloasunto ja pohtia, että mitä sen uima-altaalle tulisi tehdä, ja surra sitä, ettei kai kukaan mene tuhoamaan hienoa, alkuperäistä arkkitehtuuria, niin kuin minä olisin ainoa, joka voisi sen pelastaa.

Sitten ajattelen arkea, työmatkoja, päiväkoteja, kouluja. Meidän on hyvä tässä. Parit projektit jos saisi nitkautettua eteenpäin.

Kaiken tämän keskellä olen ollut melkoinen ihmisvihaaja. Ei sillä, että kukaan paljon ottaisi yhteyttäkään. Joku joskus, ja minulla venyy viikkoihin se, että saan soitettua takaisin. Syytin aina isääni, että hän oli ronkeli ihmisten suhteen ja nyt huomaan olevani itse samanlainen. Asiasta avautumista julkisesti hankaloittaa se, että itseensä ottavat usein ne, joiden kanssa asiat ovat ihan hyvällä tolalla. Mutta kipeää tekee välillä se, ettei kukaan tunnu ikävöivän minua. Siksi olen itsekin varovainen laittamaan viestejä, että mitä kuuluu, miten menee, ei ollakaan hetkeen, vaikka samalla tiedän, miltä tuntuu kun tämä arki jyrää. Juuri siksi kaipaisin sen keskelle enemmän sitä ”nukuttiin viime yönä kokonaiset kolme tuntia ja nyt voisin vajota lattian läpi” -viestittelyä, minkä muodostuminen vaatii jonkinlaista arjen jakamista hieman pidemmältä ajalta, mikä taas vie oman aikansa, minkä yli arki ehtii jyrätä.

Niin että on helppo pyöriä pienissä piireissä ja omissa ajatuksissaan, kun ei niistä oikein osaa suuntautua uloskaan, eikä kukaan ainakaan tule kotoa hakemaan. Mutta asiat muuttavat mittasuhteitaan, tiedostan sen, ja se on ärsyttävää, sekä muutos että tiedostavuus. Että joskus voisi olla helpompaa, kun ei miettisi niin paljon. Eikä kaikki tekeminen auta siihen.

Ei auta, sitä on jo testattu.

Ja kun ihminen lähestyy hyvinkin vääjäämättä neljännettäkymmenettä syntymäpäiväänsä, sitä miettii että kuinka realistista on enää odottaa suuria muutoksia. Että vaikka hankkisi minkälaisen vaaterekin tai lipaston tai vaikkapa ihan erillisen vaatehuoneen (sen omakoti- tai rivitalon jatkeeksi) niin millä todennäköisyydellä oppisin laittamaan vaatteeni muualle kuin kasaksi lattioille, jossa ne ovat viihtyneet käytännössä ainakin koko aikuisikäni, eli suurimman osan elämästäni? Että tässäkö sitä sitten ollaan?

No, siinä kohtaa on turha pohtia suuria ulkoisia muutoksia. Vaikka voisi niilläkin olla vaikutusta. Ihan toivottujakin. Mutta kun ovat yleensä siinä mielessä hiukan haastavia, että siinä keikahtaa helposti sitten koko elämä. Toista se oli nuorempana, pakata tavarat vuokrakämpästä toiseen, paikkakunnalta toiselle. Enää ei ole ihan samanlaista. Mutta ei se niin vaikeaa ole, etteikö se onnistuisi, jos oikein tahtoisi.

Mutta odotellaan nyt hetki.Kinder Maxin yllätysmuna verrattuna tavalliseen

Joskus myös yllätykset ovat isompia.
Meinasin muokata kuvia rajaamalla, mutta tajusin että rakastan noita sivusta kuvaan tunkevia juttuja.
Ne ovat kai sitten sitä elämää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *