Hetkistä koostuva elämä

Nämä aamuhetket ovat valloittavan petollisia. Päivä valkenee hiljalleen, ehdin syödä aamupalaa rauhassa, selailla blogeja, miettiä omia aiheita, olla onnellinen hänestä, jonka selän takaa hetki sitten nousin ja tuhinasta, joka kuului toiselta puolelta sänkyä. Näissä on onnea, jollaista en ole uskaltanut aiemmin kokea. Tuntuu että kaikki on mahdollista.

Aika paljon onkin. Mutta näinä päivinä minä uuvun helposti iltaan mennessä. Vauva nukkuu yleensä ainakin yhdet pidemmät päiväunet, silloinkin vielä ehdin kaikenlaista. Sitten aika alkaa fragmentointua. Lopulta istun tyhjin katsein sohvalla ja mietin että missä välissä itse söisin vähän iltapalaa, kun vauva on jo puoliunessa muttei kuitenkaan ja nukuttamalla minä itsekin valahdan lakanoiden väliin, josta nouseminen on nälästä huolimatta ärsyttävää.

Jos minä antaisin noiden iltojen vaativuuden määritellä päiviäni, sanoisin että päällimmäisenä on väsymys ja voimattomuus, tunne siitä että päivät menevät hurjaa vauhtia ohitse ja etten tänäänkään ehtinyt saada aikaiseksi juuri mitään.

Tiedä sitten, yllyttävätkö nämä kirkkaat aamut moiseen ajatteluun. Välillä jopa varsin hyvin nukutun yön jälkeen kun tuntuisi olevan energiaa kaikkeen ja vauvasta vapaat kädet valehtelevat, että ne olisivat tänään vain minun käytössäni. Todellisuudessa kaikki tekeminen on katkonaista, välillä on pakko suorittaa kotiaskareita, joten kaikkea vauvavapaata aikaa ei voi käyttää vain kivojen asioiden tekemiseen. Ja jos tavoitteenani on päästä joka päivä valoisaan aikaan ulos, pienenevät aikaikkunat entisestään. Onneksi vauvakin viihtyy jo välillä itsekseen tai istuu sitterissä sillä aikaa kun äiti käy suihkussa. 

Ehkä nyt, konkreettisemmin kuin koskaan, elämä todella on hetkiä. Pieniä ja isoja, loisteliaita ja kirkkaita, itkua räkä poskella (vauvalla tai äidillä), varttitunti aamukahvin kanssa tai kolme minuuttia hepulinaurua – ja se sekunti kun tuntee sylissä istuvan vauvan vaipan falskanneen.