Idylli

Olimme taannoin maaseudulla juhlissa. Olen kotoisin pikkukylästä, kirkonkylältä, omakotitaloalueelta. Kotipihassamme ei ollut edes yrttitarhaa. Nämä juhlat olivat oikeasti maalla, siellä missä katuvalot eivät peitä kuuta ja pelloille valuu usvaa, missä naapurissa on lehmiä ja omalla maalla kasvaa viljaa.

Sosiaalinen piiri kertasi menneitä ja tulevia juhlia, tuntui että joka viikonloppu kokoonnutaan jonkun luo, aina on aihetta kutsua vieraita. Juhlat ovat osa arkea, lastenkin kautta niitä kertyy, mennään milloin mihinkin ja ollaan sen verran kuin jaksetaan. Joskus kai myös velvollisuudesta.

Minä näin pitkään vain tuon velvollisuuden ja kaikki muu ahdisti. ”Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan” ja muut kommentit, jotka sitoivat minut tiukasti perheeseen ja perimään, inhottivat. Nykyään käyn maalla mieluusti, joskus jopa vähän kadehtien. Katson, miten toiset perheet kerääntyvät pitkiin pöytiin, miten sukupolvet ovat läsnä, miten keskustelu ei koske pelkkiä kuulumisia, koska ne tiedetään jo, ei tarvitse päivittää vuoden taakse.

Ja mietin sitä, miten piiri pieni pyörii. Miten käydään toisten luona kylässä, vaikka joskus jurnutetaankin selän takana. Yhteisö on siinä, olemassa, toisiin on ehkä läheisemmät suhteet, mutta jokaisella on siinä oma roolinsa.

Individualistisena kaupunkilaisena mietin etenkin nuorempana, että minä ainakin haluan valita itse omat ihmiseni. Täällä ystävyyttä ei väritä yhteinen pihatie tai keskinäinen avunanto. Mutta unohdin pohtia mitä sitten käy, jos kukaan ei valitsekaan minua? Jos valoni ikkunassa on vain jonkun, eteisen lattialle mahtuu enemmän avaamatonta postia kuin punaiseen laatikkoon, oveni eteen asetetaan henkinen luuta: ei ketään kotona.

Maalla minullakin on paikka, kaupunkilaishiirellä, jonka elämälle voi vähän pyöritellä silmiään ja huokailla. Enkä minä enää taistele sen rajoja vastaan. Se on minun, minua varten, johon tarpeen tullen asettua. Olla osana ja samalla katsoa vähän kauempaa, kuvitella ehkä paremmaksi tai ainakin erilaiseksi. Maaseudun.