Intuitio, hoi!

 

Istuin alas. Katsoin kaisloja. Fiilistelin. Kuulostelin. Kuis olis? Universumi oli hiljaa. Jatkoin matkaa.

Monta päivää odotin. Että tulisi tunne. Tilaisuudet lipsahtelivat ohi ja annoin niiden lipsua, koska ei ollut tunnetta.

Kyllästyin odottamaan ja tartuin toimeen. Soitin ja sanoin liikaa. Sain tietoja, mutta en tarpeeksi. Seuraava konkreettinen askel on mahdollista ottaa vasta ensi viikolla. Siihen asti, noh, odotan jälleen.

Samaan aikaan tiedän, että kysymykseni ovat saattaneet pistää pyöriä pyörimään ja muualla tehdään ehkä pohdintoja, päätöksiäkin, joista olen tässä välissä autuaan tietämätön.

Minäkin mietin. Että miten paljon haluan. Että missä on se intuitio, se varmuus, jonka varassa voisin pitää palopuheita asian puolesta. Ja että jos se jää puuttumaan, onko sitten parempi vain luovuttaa, vaikka olen pyöritellyt tätä mielessäni jo vuosikausia?

Järjellä kun on harvoin näissä asioissa liiemmälti tekemistä. On silläkin, tietysti. Tunteella silti enemmän. Vähän harmittelen ohimenneitä tilaisuuksia, joitakin kyllä, vaikka tiedostan että elämä olisi kulkenut monin tavoin toisin, jos olisin (tai olisimme) päättäneet toisin. Ja että jo päätöksen hetkellä tiedostin ne samat hyvät ja huonot puolet kuin nytkin, ja valitsin niin kuin valitsin. Vähän silti jälkiviisastelen. Aika vähän silti, onneksi.

Tämän asian kohdalla kuulostelen yhä. Voihan olla, että tilaisuuden tullessa tietyt asiat loksahtaisivat paikoilleen toisin. Voi olla, että haaveiluni on silkkaa turhuutta ja suuruudenhulluutta.

Samaan aikaan mietin sitä, että jos ei voi saada juuri sitä mitä haluaisi – tai kuvittelee haluavansa, tätä voi harjoitella vaikka haaveilemalla lottovoitosta ja sen jälkeen tehtävistä hankinnoista, ja voi kyllä, olen kirjoittanut tästä ennenkin – niin mitä sitten kannattaisi haluta, mihin voisin tyytyä? Silloin kai pitää pureutua siihen, mitkä ne arvot ja ajatukset sen haaveen takana ovat, ja miettiä mitkä niistä voisivat toteutua niillä resursseilla, jotka on nyt käytettävissä. Ja myös punnita sitä, että on kenties sellaisia asioita, jotka eivät toteutuisi millään, vaikka ulkoiset olosuhteet olisivat mitkä. Toki esimerkiksi vierasvara voi olla monenlaista, ja sillä saattaa olla vaikutusta vieraiden viihtymiseen. Mutta jos toiset kestitsevät kaikkia pienissä yksiöissä, miksi minä tarvitsisin siihen kartanon? Kun ehkä kannattaisi aloittaa siitä, että ketä haluaisi kestitä ja kutsua heidät kylään.

Olen peilannut asiaa myös viimeaikaista ostosvimmailuani vasten. Imettäessä on vähän liian helppo selata puhelimella nettikauppoja, uusien ja käytettyjen tavaroiden, ja tehdä hankintoja. Suurin osa on kuitenkin erittäin tarpeellisia, ja olenhan ollut melkein koko kevään ostamatta mitään. En esimerkiksi hankkinut etukäteen yhtään lisää imetysvaatteita, mutta nyt kun olen päässyt siihen vaiheeseen ja pistänyt äitiysvaatteet pihalle, havahduin huomaamaan, että ei tällä vaatevarastolla ehkä niin pitkälle päästäkään. Ja sellainen ostaminen tekee minut onnelliseksi. Kun löydän sopivaa, kivaa ja vielä kenties edullisesti. Mutta käytän myös suurta harkintaa ja mieluummin maksan postikulut kuin tilaan jotain turhaa päästäkseni ilmaisten toimituskulujen puolelle. Hutejakin tulee silti, ja ne välillä harmittavat, mutta myös kuuluvat asiaan, etenkin kierrätettävien asioiden puolella. Tosin vähemmän nekin nyppivät kuin uutena tehdyt virheostokset.

Pienissä asioissa kaikki onkin kevyempää. Ei sillä, että kyse olisi erityisen suurista asioista muutenkaan. Tai no on, ainakin rahallisesti mitattuna vähän isommista. Ja jonkinlaisista sitoumuksista. Sellaisista, joita olemme varovaisia tekemään. Mutta ei se, ettei halua kiinnittyä mihinkään, lopulta sekään tee meistä vapaita, kenties vain vastuuttomia ajelehtijoita.

Odotan tunnetta. Varmuutta. Ja pelkään sitä, että asioihin puuttuminen vie niitä sellaiseen suuntaan, että mahdollisuudet lipuvat ulottumattomiini. Mutta niin olisi voinut käydä joka tapauksessa. Ja tässä kohtaa minä mieluummin pohdin ja punnitsen, ja teen lopulta päätöksiä sopeutuen niihin, koska jotain oli jo joka tapauksessa tapahtunut. Asiat harvoin pysyvät muuttumattomina ja vain odottavat meitä, ja nyt toivon olevani askeleen edellä.

Se on vielä määrittelemättä, onko askel otettu oikeaan suuntaan vai viekö se minua vain harhaan.