Kaloreiden laskemisesta

Olisi ihanaa raportoida, että elämäntapamuutos ja painonhallinta ja kuntoilu ovat kaikki loistavissa kantimissa ja että homma etenee niin kuin junat vessan joskus ennen toimivat. Tähän väliin syvä huokaus.

Ja jonkinlainen muistutus siitä, että tämä on minun henkilökohtainen polkuni, jolla teen varmasti virheitä, eri tavalla kuin muut, eikä tekstini linkeistä huolimatta välttämättä tarjoile totuutta.

Kaloreiden laskemisesta ollaan montaa mieltä. Itse pidän sitä edelleen ihan hyvänä tapana tarkastella omaa syömistään. Itsekin aloitin tämänkin projektin niin, että viikon ajan kirjasin kaiken syömäni laskuriin ja vasta sitten kauhistelin sitä, mistä kalorit kertyivät. Se toimi minulle muistutuksena siitä, mitkä ns. ”tavallisista ruoista” sisältävät huomattavan paljon kaloreita ja kuinka näennäisesti terveellinen ateria saattaakin olla piilokaloripommi.

Kirjoitin myös, että paino ei tämän vuoden puolella ole pudonnut toivotulla tavalla, vaikka eri vaa’at erilaisia lukuja antavatkin. Olen huomannut muutoksen parhaiten jaksamisessa ja kropassa. Pääsiäisen jälkeen kiristin kaloreita, mutta sitten tuli stoppi. Söin keskimäärin 1700 kaloria päivässä, rannekkeen antamien kulutuslukujen huidellessa 2000-2500 kalorin välillä, joten vajetta jäi välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tästä huolimatta paino ei ole pudonnut, vaan on pyörinyt kilon sisällä melkein puolitoista kuukautta.

Puolitoista viikkoa sitten kävin kokeilemassa sukellusta. Samana iltana piti ottaa pari drinkkiä ja juhlia pidempään kuin pitkään aikaan, nukkua seuraavana päivänä iltapäivään ja syödä krapulan kunniaksi mega-aterioita. Harmi vaan, että kun niitä mahtui päivään kaksi kappaletta, en usko tuonkaan päivän kaloreiden menneen kulutuksen yli. En voi olla varma, koska lakkasin merkkaamasta ruokiani laskuriin.

Päivä piteni kahdeksi, kolmeksi, tuli vappu ja pienoiset syömingit, viikonloput ja ristiäiset, kaikenlaiset tekosyyt. Oikeasti minua ei vain huvittanut. Olin jo tullut siihen tulokseen, että vajeeni ovat liian isoja, että minun tulee pienentää kaloreiden erotusta, että jaksan paremmin. Homma alkoi mennä siihen, että tuskailin vähäisten kaloreiden kanssa etenkin niinä päivinä, kun oli ”aina nälkä”, mutta muina päivinä kiltisti söin kalorit täyteen vaikka sitten herkuilla ”kun siihen kerran on varaa”. En siis millään tavalla kuunnellut enää kroppaani.

Tässä piilee tietysti vaara. Oma elimistö voi olla laihduttajan vihollinen. Palaan tähänkin varmaan myöhemmin, mutta tämän artikkelin lukeminen ei erityisesti parantanut mielialaani painonpudotuksen suhteen. Kahdeksankymmentä prosenttia painonpudottajista palaa aloituspainoonsa, vain noin 20 prosenttia onnistuu pysyvästi. Minäkin olen käynyt kertaalleen uudelleen siellä maksimipainossa, josta olen onneksi jo alle. On myös helppoa palata siihen vanhaan ruokavalioon, kun jokaista suupalaa ei kirjaakaan. Että ei haittaa, jos tähän ruokaan lisään vähän juustoraastetta, ja tähän, ja tähänkin.

Yritän olla stressaamatta siitä, että tänä aamuna vaaka näytti taas vähän isompaa lukemaa. Se heittelee, vaikka olisin edellisenä päivänä syönyt hyvinkin kuuliaisesti. Kroppa kerää nestettä milloin mistäkin syystä, eikä (henkisesti) kevyt ja onnistunut olo välttämättä näy vaa’alla ollenkaan. Vielä ollaan kuitenkin näkymättömien rajojeni sisällä.

Mitä syömiselle sitten tapahtui? Saatoin sallia itselleni hieman enemmän herkkuja. Saatoin syödä parina päivänä juustoraasteella kuorrutettua ruokaa. Saatoin lappaa riisiä lautaselle salitreenin jälkeen vähän isommin kuin silloin kun punnitsin kaiken. En usko, että kalorimäärissä heitot ovat parisataa enempää. Todennäköisesti sitä luokkaa, kuin jos olisin pienentänyt vajetta ja sallinut itseni syödä laskurin puitteissa enemmän.

Koska on tapahtunut myös niin, että en olekaan halunnut heti syödä pakastimeen ostettua jäätelöä. Että olen syönyt epäsäännöllisesti, mutta en silti päästänyt itseäni liian nälkäiseksi enkä syönyt nälkääni pelkkiä herkkuja. Olen syönyt vähemmän kuin kuvittelin, tullut täyteen pienemmästä määrästä ruokaa kuin laskuri antaisi ymmärtää ja jättänyt hakematta noutopöydästä lisää ruokaa vain syömisen vuoksi. Työnsin liian makean pikkuleivoksen miehen lautaselle, koska äkkimakeasta tuli paha olo. Ostin automatkalla irtokarkkeja, vähän, enkä syönyt niistäkään kaikkia kerralla, koska raja vain tuli vastaan.

En huuda tässä(kään) kohtaa hurraata. Lipsuminen vanhoihin elämäntapoihin on edelleen lähellä. Mutta olen silti uskaltanut onnitella itseäni siitä, että kokeilin tätä, tavallaan nyt jo. Koska jossain vaiheessa kaloreiden laskeminen pitää lopettaa ja siinä vaiheessa terveellisten elämäntapojen olisi hyvä olla juurtunut niin syvälle, että repsahtamista ei enää tapahdu. Ja koska oikeassa elämässä joskus on vappu ja munkkeja, ja sitten jonain muuna päivänä vähän pidempi kävelylenkki ja kevyempi lounas, jolloin kalorit tasataan vaikka viikottain, eikä päivittäin, mihin laskuri joka tapauksessa kannustaa.

Olen myös hyvillä mielin siitä, että kroppa ei ole huudellut kummempia. Se ei ole äkisti vaatinut kermaperunoita, hillittömän kokoisia kassler-pihvejä tai pellillistä pizzaa. Vappuviikonlopuksi varatut ranskalaisetkin ovat yhä pakkasessa, sipsejä silti söin. Olen siis harjoittanut sallivaa painonhallintaa ja todennut sen varsin mukiinmeneväksi tavaksi.

Ottaako vaa’an lukema silti päähän? Ottaa. Ymmärränkö, ettei se ole ainoa mittari? Ymmärrän. Aionko jatkaa kaloreiden laskemista? Mahdollisesti ja todennäköisesti jossain kohtaa. En silti vielä tänään. Kokeilen vielä vähän aikaa, kääntyisikö vaa’an luku sittenkin laskuun näin, vähän rennommalla otteella.

(Painonhallinta voi toisinaan olla melkoista labyrintin selvittämistä.)