Kaukana kavala maailma

Olimme mökilla viikonlopun verran maaliskuun alussa. Puhuimme silloin miehen kanssa elämästämme ja toiveistamme. Minä sanoin, että haluaisin viettää enemmän aikaa mökillä, ja että jos se ei sitten ole se paikka, jossa tavataan ihmisiä niin sitten se ei ole. Viittasin tuolla siihen, että mökkimme on pieni, eikä vieraiden majoitusmahdollisuuksia juurikaan ole, nyt kun meitäkin on jo neljä.

Vähänpä tiesin. Olimme mökillä paria päivää vaille neljä viikkoa. Eräänä torstaina tässä jokin aika sitten löimme käytännössä täyseristyksen päälle. Lapsilla olin flunssaa, aikuisilla outoja oireita. Pyörittelimme kauppatilauksia ja kotivaroja, peruimme autoyöjunan Leville ja jäimme kotiin, kunnes hoidimme itsellemme vuokra-auton ja menimme mökille.

Välillä hävetti. Olimme Uudellamaalla, lähellä maakunnan rajaa, mutta tunnin automatkan päässä kotoa. Hoidimme ruoat mukaan ja olimme riittävän ajan karanteenissa, emmekä sen jälkeen käyneet kuin lähikaupassa. Lapset pääsivät helposti ulos, emme nähneet juurikaan muita ihmisiä.

Mökillä oli välillä jopa oudon hiljaista, kun lentokoneiden äänet olivat vaienneet ja liikennettäkin oli ehkä keskimääräistä vähemmän. Ehkä, sillä veikkaan että joillain mökeillä oli etätyöläisiäkin. Meidän mökkinaapurimme pysyttelivät enimmäkseen poissa, vaikka jotain oudon lohdullista oli siinäkin, kun lähinaapuri kävi eräänä päivänä vaihtamassa autoonsa renkaat. Tavallisuutta.

Mökillä oli helppoa ja vaikeaa, kuten kai kaikilla tässä tilanteessa. Käytännön asioihin kului enemmän aikaa, ei ollut juoksevaa vettä, mutta vessaan sai juosta pihan perälle. Toisaalta luonto ja kevään eteneminen oli paljon vahvemmin läsnä ja lähes jokailtaisessa tähtitaivaassa oli pysyvyyden lohdullisuutta.

Välillä oli ihan tavallisia hetkiä. Onnellisiakin. Välillä taas sellaista, että mietin tämän kaiken järjettömyyttä. Lapset pitivät kiinni arjessa, mutta (arki)päivät olivat niin täysiä, että teki mieli nipistää unista, eikä se kannata, koska väsyneenä kaikki vastoinkäymiset korostuvat. Ja niitä tähän arkeen mahtuu. Lasten tyhmäilyjä, ja omia.

Rimat laskettiin alas. Söimme valmisruokia, ruutuaika ei ollut rajatonta, mutta sitä on ollut paljon. Hiukset rasvoittuivat rauhassa vielä yhden päivän ja lasten vaatteiden puhtaus arvosteltiin lähinnä haistamalla. Lähdimme mökille alunperin vain viikoksi, ja vaikka mies teki yhden reissun kotiin varastoja täydentääkseen, jouduin nyrkkipyykille pariinkin otteeseen.

Kokkailuun tuo käsitiskin ja kaasuhellan varassa oleva paikka ei juuri innostanut. Pienempi syö kernaasti purkkiruokaa, mutta isomman kanssa tutustuimme perunamuussijauheeseen (ei paha) ja bataattipyöryköihin (oikein hyvä!). Onneksi valmisruokien hyllystä löytyi itsellenikin muutama eri vaihtoehto, mutta veikkaan että tämän episodin jälkeen ne ovat hetken aikaa pannassa. Olen kaivannut kotoa uunia (pizzaa ja ranskalaisia) sekä noutoruokaa (burgereita ja sushia).

 

Palasimme kotiin Vantaalle eilen. Mukavuudet ovat mahtavia, mutta ihmisten ja mahdollisten kontaktien määrä ahdistaa. Meillä kun eristäytyminen tapahtui nopeasti kahteen suuntaan: oman kipeilymme takia emme halunneet kohdata ketään ylimääräistä. Tuntuu aivan järjettömältä katsoa, miten ihmiset vain kävelevät tuolla, kuinka ”lähikaupan” pihassa on iltakymmeneltä parisenkymmentä autoa (mökkipaikkakunnalla kymmenen tarkoittaa jo kohtalaista ruuhkaa). Itse perun kaikki pakolliset menot.

 

Huomenna tulee viisi viikkoa täyteen tätä erityistilannetta. Kaikki alkoi vielä oudosti sellaisella viikolla, jolloin meidän olisi pitänyt olla lomalla, mutta olimmekin kipeinä.

Meillä onneksi vain mies tekee etätöitä, mutta täysi kotiäitiys ei missään nimessä ole kovin helppoa tai luontevaa. En todellakaan ole mikään mallikasvattaja, ja erityisesti nyt törmään siihen toistuvasti. Ja se tuntuu raskaalta, kun tietää, ettei oikeastaan ole vaihtoehtoja.

Tänä aamuna lapsi taas huomasi, että hänen huoneensa ikkunasta näkee suoraan päiväkodin pihaan ja yritti huutaa vanhalle hoitajalleen. Hän tietää, ettei voi mennä vielä päiväkotiin, koska hän on kipeänä. Tämän selityksen otimme käyttöön silloin kun olimme itse sairaina, ettemme voi mennä toisia tartuttamaan. Muuten olemme puhuneet pöpöstä ja olen yrittänyt avata tilannetta lapselle, kertomalla sekin, että vaikka tulemme mökiltä kotiin, emme silti voi mennä kauppaan, kirjastoon tai mummolaan. Päiväkotikin kuulemma taas kelpaisi, enkä ihmettele.

 

Vaikka tilanne ei edelleenkään ole mitenkään staattinen tai seesteinen, on tässä nyt jo hetken voinut välillä hengittääkin. Etenkin alussa tuntui, että asiat muuttuivat muutaman tunnin välein, erään keskiviikkoillan perheuinnista päiväkotien ja koulujen sulkemiseen oli vain silmänräpäys.

Jossain kohtaa en halunnut tulla pois mökiltä, sillä pelkäsin ulkonaliikkumiskieltoa, joka ei olisi juurikaan vaikuttanut elämäämme siellä, mutta täällä sitäkin enemmän. Tänään emme tosin ole vielä ulkoilleet – myöhäisen kotiinpaluun kunniaksi lapset nukkuivat aamulla yhdeksään!

 

Kotiinpaluumme aikataulua määritteli yhteisomistajuudessa olevan mökin toinen käyttäjä. Muuten olisimme tulleet ehkä jo aiemminkin, mutta kun tiedossa oli, että mökille ei hetkeen pääse, pitkitimme paluuta. Tässä kohtaa tuntuu vaikealta sanoa, menemmekö mökille taas jossain kohtaa, ja jos niin milloin. Lähes neljä viikkoa sitten lähdin jo kevättakilla, ja olihan siellä muutama aurinkoinen ja lämmin päivä, mutta toppaan pukeutuneena eilen palasin. Toukokuussa tilanne on varmasti jo toinen. Ja vaikka kuinka muuta toivoisin tai haluaisin, en usko että tämä tilanne on ihan pian ohi. Rajoituksia puretaankin, mutta me olemme koko ajan menneet keskimääräistä tiukemmalla linjalla, ja voisin kuvitella, että myös jatkamme samoin jonkin aikaa. Sen lisäksi toki, että nämä flunssat ovat pyörineet perheessä, enkä oikein vieläkään tunne olevani täysin terve.

 

Kotona on mukavaa, mutta täällä täytyy pestä pyykkiä. Lapsi myös muistutti edelleen kasaamattomasta piparkakkujunasta. Mikäpä sitä olisi tehdessä, kun taivaalta tulee räntää joka toinen päivä tai tunti.

 

Oma sänky on silti ihana. Ja lasten ilmeet, kun he monen viikon jälkeen pääsivät taas takaisin kotiin. Esikoinenhan sitä osasi odottaa ja piti itsensä pakolla hereillä, mutta pienemmän riemu oli aseistariisuvampaa.

Ja minä itkin tällä välin vastapuhtaaksi pestyn ikkunan edessä miehen kainalossa. Iloa, surua, en oikein tiedä. Haikeutta ehkä kaikkein eniten, koska vaikka paljon pysyy samana, ei mikään ole kuin ennen.