Keskity hengittämään

Elämä on toistoa. Ja sitten se välistä jäänyt kerta, kun ei vain päästy päiväkodin pihasta lähtemään, kun oli kiukkua ja kakkaa. Sellaistakin elämä on.

Kiirettä. ”Joku päivä. Eiku ootas. Sopiiko sulle tiistai, kun mulle ei muut käykään?” Epämääräinen olo, jos katsoo hetken Vain elämää aamupäivällä, kun olisi ainakin kolme kassillista vaatteita viikattavaksi ja pikkuveljenkin pitäisi siirtyä seuraavaan kokoon.

Päänsärky, joka löytää tiensä luokseni aina tasan viikko joogan jälkeen, jolloin mietin, että menenkö taas joogaan ja menen, koska se auttaa.

Mutta en osaa enkä jaksa kuunnella kroppaa, joka viestii jo aika hyvin mitä tarvitsisi, ja minä tarjoilen sille kahvia ja sokeria.

Halkeilleet sormenpäät, kylmyys kuivattaa, kotona saa taas pitää villasukkia.

Kiertäviä ajatuksia, Voittamisen anatomiaa, arvojen pohdintaa, tätä päivää ja tulevaisuutta yhtäaikaa, joskus kaikki ahdistaa, joskus ei mikään, enkä oikein osaa sanoa, että mistä se johtuu.

Sellaisia oivalluksia, että ei helvetti. Vaikka yritän olla tekemättä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, näen nyt, miten arjessa isot asiat voivat unohtua ja hautautua, miten on mahdollista, että ajautuu erilleen, vaikka on yhdessä lähes joka päivä.

Pötköttelemistä imetyksen muodossa. Joskus jopa ihan tietoisesti pelkkää pötköttelyä. Yhdessä ja erikseen. Väsymystä ja katkonaisia unia, se ei kai ole millään tavalla yllättävää tässä elämäntilanteessa.

Nukkekoti. Digipiano. Omia juttujakin vähän.

Yliopiston kirjaston läpikävely vaunujen kanssa pipo päässä. Mietin miten epäilemättä näytän pystyynkuolleelta kotiäidiltä, ja kuinka sellaiseksi välillä oloni tunnen.

Myyrmäen ihana kotikutoisuus ja ärsyttävä likaisuus. Helsingin keskustan kuluttamiskeskeisyys ja ihmisten kirjo. Raitiovaunukiskojen vieressä neonoranssia, paineilmapullo ja pari työkalua. Mihin minä luokittelisin itseni?

Huonoa omaatuntoa. Surua ja pelkoa. Sellaisia tunteita, joita piilotan kiukun alle. Lapseni ei osaa edes kiukutella.

Kaiken tämän keskellä kahden ihmisen hyvinvointi minun omani ohella. Ei sijasta, mutta ei myöskään niin, että menisin heistä ohi ja yli.

Perusasioiden äärelle palaamista. Nuotion sytyttämisen suunnittelua. Kaikenlaista voisi. Kaikenlaista voi ja pitää. Uutta, vaikka se on välillä todella raskasta.

Vauva on helppo. Se ei osaa, mutta se itkee vain syystä ja hymyilee usein. Elämä on helppoa.

Paitsi kun menee suihkuun tai harjoittelee laulamista ja vasta kohinan hiljettyä kuulee taustalta riipaisevan itkun.

Ehkä pitäisi joogata tässä välissäkin, ettei päänsärky pääsisi palaamaan. Yritän pitää illuusiota valinnan vapaudesta, joita kalenteriin ilmestyvät palikat rajoittavat olevinaan liiaksi. Jos olen kaksi päivää kotona, pää hajoaa. On liikaa liian kaukana ja liian vähän ihan tässä lähellä. Sitä sellaista, että juuri nyt, kohta, nähdään, tehdään, mennään, niin luulen. Voin olla väärässä. Ehkä olenkin. Ehkä minun pitäisi oppia piirtämään kalenteriin joogat, vesijuoksut, blogin kirjoittaminen, lauluharjoitukset ja päämäärätön harhailu netissä. Henkisesti sijoitan sinne kahvitauot joka päivä. Siinä useimmiten onnistun.

Päätöksiä. Rajoja. Vähemmän henkistä velttoilua, enemmän selkärankaa. Vastuuta omista asioista. Omasta hyvinvoinnista. Rutiinien ja aikataulujen tuoman turvan varaan heittäytymistä.

Se ei ole helppoa. Asioiden priorisointi. Tärkeysjärjestys. Se, etten tuntisi alemmuutta siitä, että meillä käy siivooja, joka näkee tiettyjen asioiden olevan samoin viikosta toiseen. Ei ehkä edes näe. Ehkä heitä ei kiinnosta. Toivottavasti ei kiinnosta. Minuakaan ei pitäisi.

Mutta on syitä. Ja on tekosyitä. Joskus voisi jäädä koko aamupäiväksi makaamaan. Joskus on syytä ottaa särkylääkkeet, juoda kahvia, käydä suihkussa ja lähteä. Voi olla, että päänsärky on seurana joka tapauksessa. Mutta vain toisessa vaihtoehdoista keskitytään välillä hengittämään.

Kuvat julkaistu alunperin Instagramissa @liikehdintaa.