Koko kaupunki kasvattaa

Leimasin lähijunassa matkakorttia, kun selkääni kopsahti jotain kovaa. Viiden-kuuden pojan ryhmä heitti minua jollain, joka myöhemmin täsmentyi kahvin kanssa tarjoiltavaksi suklaaksi, sellaiseksi neliönmalliseksi, joka usein tuodaan laten vieressä lautasella. Edellinen saman suunnan juna oli juuri lähtenyt, joten junassa ei ollut juuri muita matkustajia.

Aiempi kokemukseni vastaavasta tilanteesta ei päättynyt mielestäni hyvin. Rautatieasemalla, ilta-aikaan, mutta muistaakseni arkena, vastaani käveli kolme teinityttöä, alaikäistä. Yksi heistä nosti käsivartensa ja kopsautti minua sillä takaraivoon. Ei kovaa, mutta tarkoituksellisesti astui fyysiselle reviirilleni. Silloin käännyin heidän peräänsä ja menin jututtamaan tyttöjä, jotka teini-ikäisen ylimielisesti aloittivat henkilökohtaisen arvosteluni. En silloinkaan saanut tukea ympäristöstä (mitä mahtaa syntyä yhtälöstä parikymppiset kundit ja teinit rautatieaseman lipan alla hengaamassa?), enkä saanut oikein sanaa suustani. Olin tyytyväinen siitä, että uskalsin kohdata nuoret, etten antanut tilanteen vain mennä ohi. Mutta keksin kommenttini vasta myöhemmin, kun olin päässyt jotenkin yli kommenteista, jotka koskivat vartaloani ja olemustani. Ne kommentit olivat nasevia, katkeria, kyynisiä, paikalleen laittavia.

Sen jälkeen olen oppinut yhtä sun toista vuorovaikutuksesta. Mutta poikalauman kohdalla olin yhä neuvoton.

En tälläkään kertaa kääntynyt pois. Päätin, että minun pitää jututtaa poikia. (Anteeksi vain sisko, joka odotit vuoroasi puhelimessa.) Heidän vastauksensa kaikkiin kysymyksiin oli juuri sellaista mussutusta kuin esimurkuilta saattaa odottaa. Pojat olivat siis arviolta 11 – 13-vuotiaita. En tiennyt mitä sanoa, mutta en halunnut lähteä tilanteesta poiskaan. Istuin samalle penkille, jossa yksi pojista lepuutti jalkojaan. Tungin siis itseni heidän keskelleen. Pojan kengät sotkivat housujani ennen kuin hän nosti jalkansa pois. Jatkoin puheluani ja kuvailin tilannetta omin sanoin. Yllätyksekseni pojat päättivät itse liueta tilanteesta.

He menivät viimeisen vaunun viimeiseen penkkiin. Hetken rauhoituttuani lähdin heidän peräänsä, koska olimme sopineet toiselta asemalta kyytiin nousevan miehen kanssa sijainnistamme junassa. Pojat kuikuilivat penkkien välistä kaulat pitkinä, olivat ehkä jopa pettyneitä, kun en mennyt heitä enää jututtamaan. Oli kesäloma, iltapäivän loppu, eikä poikaparoilla ollut muuta tekemistä kuin hengailla lähijunissa ja ajella ympyrää. (Tämän päättelin kommentista, jonka mukaan heidät oli jo heitetty yhdestä junasta ulos.)

(Ajantappaminen junassa ei aina innosta minuakaan.)

Istuin penkissäni ja kunnon aikuisen tavoin kielin poikien käytöksestä junaan tulleelle konnarille, etteivät pojat aiheuttaisi enempää häiriötä. Konnari oli jo itsekin huomannut poikien toiminnan, eivät siis välttämättä olleet vieraita hänellekään. Tuo poikalauma tai heidän kaltaisensa. Seuraavalla asemalla pojat poistuivat, tai poistettiin, junasta. Isokokoisin heistä sytytti tupakkaa laiturilla.

Juttelin tapahtuneesta eri ihmisten kanssa. Joidenkin kommentti oli, että pitäisi vetää ympäri korvia ja kieltämättä se oli itselläkin yksi ensimmäisistä tunteista. On vaikea olla ottamatta tuollaista henkilökohtaisesti, vaikka en usko, että heittely oli millään tavalla suunnattu juuri minua kohti. Minä vain satuin olemaan helppo uhri tyhjässä junassa.

Huomiotahan pojat kaipasivat. Ja he hakivat sitä niillä keinoin, joita heillä on käytössä. Tyhmäähän se on, yhtä tyhmää kuin kenen tahansa kiukuttelu kotona, kun jääkaapissa ei ole sitä mitä haluaisi. Tällä tarkoitan siis sitä, että jokainen meistä hakee toisinaan huomiota ”väärin keinoin”. Mitä sitten olisi pitänyt sanoa?

”Minusta tuntuu, että teillä on paha olla ja te kaipaatte huomiota. Pojat, mikä teillä on?”

Vastauksena olisi todennäköisesti ollut epämääräistä mussutusta ja lopputulema olisi ehkä ollut ihan samankaltainen, mutta pojat olisivat kuulleet sen, mitä tarvitsivat: minä näen teidät, minä näen teidän pahan olonne, sillä mitä te teette ja miten te käyttäydytte on merkitystä.

Ei, se ei tunnu minustakaan kovin luontevalta tai ylipäänsä siltä ensimmäiseltä vaihtoehdolta, joka mieleeni tulee. Koska se ei tullut mieleeni. Ei ennen kuin pohdin asiaa, luin vähän lisää kommunikaatiosta ja juttelin ystäväni kanssa, joka sattuu olemaan kasvattamisen ammattilainen – ja erittäin järkevä sellainen.

Koska minunkin tekisi mieleni huutaa, että he hyökkäsivät minua kohtaan, he eivät ansaitse ymmärrystä, heitä tulee rangaista! Mutta jos rangaistus on joka ikinen kerta lopputulos siitä, että lapsi (tai nuori) yrittää saada huomiota niillä keinoin, joita hänellä on, ei hänestä todennäköisesti kasva koskaan kovin tasapainoista aikuista. Lasta ei kuulla, häntä ei huomioida, hän ei saa asiaansa esille. Tilanteen rauhoittuessa voi myös kertoa, miksei kyseinen tapa haalia huomiota välttämättä toimi. Näin rakentavaan vaiheeseen tuskin oltaisiin päästy kuvailemissani tapahtumissa, mutta olisin voinut edes aloittaa tuon prosessin.

(Pojatkin olisivat varmasti mieluummin kieppuneet vuoristoradassa kesälomansa kunniaksi.)

Ja mikä eniten pelottaa on se, että ihmiset joko kääntyvät pois tai vetelevät ympäri korvia. Lapset alkavat varsin varhain liikkua kotinsa ulkopuolella ja saattavat käyttäytyä tyhmästi tai ajattelemattomasti, joskus jopa vaarallisesti. Minulla ei ole omia lapsia, mutta jos ajattelen läheisiä (tai niitä mahdollisia omia), toivoisin, että heitä ohjeistettaisiin myös yhteiskunnan toimesta silloin kun minä en ole valvomassa. Koska yksi aikuinen ei kaikkeen pysty, eikä kaksikaan.

Surullisin tilanne on niillä lapsilla ja nuorilla, joilla ei ole kotona välittäviä vanhempia. Noiden perheiden aikuiset ovat kenties niitä, jotka ovat tulleet yhteiskunnan hylkäämiksi kerran toisensa jälkeen. Mutta nyyhkytarina siitä, kuinka ongelmanuoren elämän on pelastanut opettaja tai nuorisotyön ohjaaja, ei ole pelkkä tarina, vaan toisinaan myös täyttä totta. Mielelläni soisin kaikille lapsille ja nuorille tasapainoisen perheen, mutta haluaisin myös muiden aikuisten käyttäytyvän vastuuntuntoisesti. 

Eikä tämä koske vain lapsia ja nuoria. Ihan yhtä lailla voi saada kiukuttelevasta kollegasta ihan uuden puolen esille, kun kysyy: ”Kuulostaa siltä, että sua harmittaa. Kerrotko vähän miltä susta tuntuu.”

Kyllä, se kuulostaa kornilta. Se voi myös ensimmäiset kerrat tuntua siltä. Eikä kysymykseen välttämättä saa vastausta (koska kuka haluaa tunnustaa, että kiukuttelee vain kiukuttelemisen takia?), mutta myös siksi, että se on jotain uutta, jotain muuta kuin mihin on aiemmin totuttu. Ja ihminen on muutosvastarintainen eläin.

Mutta tässä asiassa minä haluan muuttua. Ja toivoisin muidenkin muuttuvan. Eikä vain huonompaan suuntaan, ei siihen suuntaan, jossa on helpompi kääntää pää ja ajatella, ettei tämä koske minua, ne ovat jonkun toisen lapsia. Jonkun toisen ongelma. Ei. He ovat jonkun toisen lapsia. He eivät ole vielä valmiita, he kasvavat vielä. Vielä meillä on heihin jonkun verran valtaa, ei pahalla, ei väkivalloin vaan hyvällä, kuunnellen ja huomioiden. Ehkä heistä silloin kasvaa kuuntelevia ja huomioivia aikuisia.

Ja minä harjoittelen noita tyhmän kuuloisia lauseita, koska niiden kautta myös minun itseni on parempi olla.