Koska syödään?

Kun mies tekee etätöitä, vauva nukkuu pisimmät päiväunet pitkiin aikoihin, minä istun sohvalla ja mietin että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, yritän ottaa päiväunet, mutten onnistu, pistän sentään pesukoneen pyörimään, mutta muuhun en ala, en vaikka vähän tekisi muutenkin mieli, mutta myös osoittaakseni, ettei minun arkeni ole pelkkää sohvalla istumista ja hengailemista pojan nukkuessa päiväuniaan. 

Tavallisesti tähän mennessä poika olisi ollut hereillä jo tunnin, vaatinut varmaankin vaipanvaihdon ja ehkä vähän ruokaa, todennäköisesti myös viihdykettä, sekä pientä vahtimista siihen että milloin onkaan seuraavien (lyhyiden) unien vuoro.

Juuri kun luulee jotain oppineensa. Yritä tässä sitten rytmittää päiviä jotenkin, kun ajattelee että toinen nukkuisi vaunuissa pitkään ja hyvin, mutta herääkin kesken lenkin puolen tunnin unien jälkeen ja känisee koko kotimatkan, mutta kotona on jälleen yhtä aurinkoa ja pirteyttä, vaikkei nukkunutkaan enempää. Se mikä toimi eilen, ei kenties toimi tänään mutta huomenna ehkä taas.

Minä istun sohvalla ja pyörittelen blogiotsikoita mielessäni. Ajatus ei juokse, ei siitä huolimatta, että edellinen tekstini on ollut luetuin pitkiin aikoihin. Mutta se roikkuikin luonnoksissa tovin, kunnes täydensin sen ja julkaisin, itsekin ihmetellen koherenttia kokonaisuutta. Ei siis toivoakaan, että pystyisin tänään samaan.

Tänään en pysty juuri mihinkään. Eikä minun tarvitsisikaan. Mutta kuulkaa kun sanon: äitiyslomalla voi olla myös tylsää. Että voi käydä puuduttavaksi tämä elämä, kun odottaa että poika herää, että saa syöttää ja vaihtaa vaipat ja alkaa kyttäämään niitä uusia unia. Välillä voi tietysti halutessaan vaikeuttaa arkeaan sopimalla erinäisiä tapaamisia ja yrittämällä lähteä (peruutettuihin) jumppiin, mutta joskus ne todella tuntuvat arjen vaikeuttajilta eivätkä ylimääräistä energiaa tuovilta asioilta.

Väsyneet aivoni pyörittävät samoja, kuluneita ajatuskulkuja. Yhä helpommin ne lipsahtavat sinne, minne ei kannattaisi, mistä olen jo opetellut kampeamaan pois. Ajatteluun on aikaa. Kun hyssyttää toista nukkumaan tai nostaa pyykkejä kuivumaan tai kävelee vaunujen kanssa kaupungilla. Ajattelemaan ehtii aina. Valitettavan harvoin ajatus keskittyy iloitsemaan nykyhetkestä.

Äitiarjessa mikään ei ikinä tule valmiiksi. Ja se risoo. Ei tule sellaista hetkeä, että nyt minä tein tämän, huh, se on nyt valmis. Ja vaikka tulisikin, tuo typerä, ajattelemaan ehtivä mieli kyllä muistaa muistuttaa kaikesta muusta tekemättömästä. Tai sitten tulee se seuraava välipalan paikka ja kauniiksi kuurattu keittiö on jälleen kuorrutettu leivänmuruilla. 

Ja syöminen, se on se kaikkein helpoin päivän piristys. Ruokaa, herkkuja, välipaloja, kahvia. Välitön palaute. Tämä hyvä. Voi miten kaukana olen kaikesta oppimastani.

Tai sitten mieli juoksee jo kauas, kesään, purjeveneelle, mökeille, kaupunkien kaduille. Että olisi jotain odotettavaa. Ja samalla pelottaa, että reissuista tulee suorituksia, jotain josta täytyy selvitä, että pääsee takaisin kotiin. Että elämästä tulee suorittamista. Tämä vielä. Ja tämä. Sitten kohta.

Ei kun nyt. 

Mutta ei voi elää vain tässä hetkessä. Onnellisuudestakin on opittu, että toisinaan on tehtävä epämiellyttäviä asioita voidakseen olla onnellinen. Että joskus on harjoiteltava osatakseen sitten myöhemmin. 

Niinpä minä voisin kai nyt laulaa. Mutta on päiväunilla oleva poika ja etätöitä tekevä mies. Poika voisi herätä ja mies kuulisi. Kuulisi, miten harjoittelen. Vaikka minä kuuntelen joka päivä säriseviä kitarankieliä, en haluaisi hänen kuulevan, kuinka en aina ylläkään sinne minne haluan tai kuinka hengitys ei osu kohdalleen. Minä harjoittelen salassa. Tai siis en harjoittele, koska sellaista aikaa tuntuu olevan niin kovin vähän.

Minulla on nyt sellainen olo, että tämä tekstini on totaalista tajunnanvirtaa ja kelvotonta julkaistavaksi. Siksi kai lieneekin syytä painaa nappia mahdollisimman pian, ennen kuin sensuuri iskee. (Loput) linkit jääköön laittamatta, kuvat tekstin seuraksi kaivamatta. 

Toisinaan, niin, edes osittain loppuun asti hiottua ajatusta, hautunutta, terävää ja kohdistettua, ja toisinaan taas tällaista. Pelkkää rönsyä.

Nyt jos kävisin (uudelleen) päiväunille sohvalle, heräisikö poika vieläkään?

 

(Niin ja vastauksena otsikon kysymykseen: ihan pian on välipalan aika.)