Kun me olimme nuor(emp)ia

Mietin miksen koskaan silloin osannut sanoa, tässä on hyvä, tämä on parasta juuri näin, kiitos että olette olemassa. 

Aika ja haikeus tekevät muistoista epätarkkoja. Minä katselen kaikkea taaksepäin tämän päivän kokemuksella, minä en voi tuntea tai tietää samoin kuin silloin, niin paljon on muuttunut.

Ei ole enää niitä koteja. Ei betonisia käytäviä, joiden kylmillä lattioilla valuimme, ei punaisia ovia. Ei pitkäksi venyneitä sunnuntai-iltoja ja liian aikaisia herätyksiä. Ei junamatkoja, ei lähelle tai vielä kauemmas. Ei sitä kummallisen mallista kylpyhuonetta tai pitkää päivällispöytää. Ei eteisen retrotapettia tai kylpyhuoneen vihreitä laattoja. Ei keltaista seinää, ei fillarimatkaa töihin. Ei sähkökirjoituskonetta ja muka-taiteellisia valokuvia värinauhoista. Ei ikkunan takaa aukeavaa nurmikkoa ja siellä tepsuttavia mummoja. Ei seitsemännnen kerroksen kaksion vaaleita seiniä ja ilmastointiputkesta kuuluvia harakoita. Ei äänieristettyjä koppeja, kuulokkeita, mikrofoneja. Ei vessan ovia, joihin oli kirjoitettu kaikenlaista. Ei puistokaupungiosan nousevaa aamua, kun me olemme vasta matkalla baarista kotiin. Ei hevosenkengän muotoista pöytää ja paperipinoja. 

Osaa niistä ei konkreettisesti enää ole. On purettuja rakennuksia, toiseen tarkoitukseen muutettuja, on vain hämärä aavistus siitä, miten kaiteet silloin menivät ja mitä oli kauppakeskuksen paikalla. Osa on muuttunut muuten vain muistoiksi. Enkä tietenkään pääsisi niihin paikkoihin samoin kuin ennen.

Tiedän, ettei ole enää mahdollista ottaa valokuvia, jotka jotenkin tallentaisivat sen mitä kerran oli. Ihmiset ovat muuttuneet, ja kenties eniten minä itse. 

Ja silti minuun iskee se tunne, jonka tunnistan korniksi, sen kaipuun, jolle suurin osa Adelen tuotannosta rakentuu. Että sinä siellä aikojen takana, kuuletko minut, tunnistatko vielä, voisimmeko palata samaan? Emme voi. Enkä suurimman osan aikaa edes tahtoisi.

Mutta sitä minä kadun, etten osannut silloin olla onnellinen, etten osannut olla rennosti ja nauttia. Minä olin kovasti peloissani ja ahdistunut, etsin elämääni turhaa draamaa. Yhä minä muistan parhaiten yölliset puhelinsoitot, ne hetket jotka olivat olevinaan arjen yläpuolella. Ne hetket, joita on ollut vähemmän kuin promille elämässäni. Arjen minä olen unohtanut melkein kokonaan. Ne miljoonat aamupalat, joita olen milloin missäkin kodissa nauttinut. Melkein sen yhden kodinkin kokonaan. 

En tiedä surenko sitä, että vanhenen. Ehkä vähän. Etten saa takaisin noita vuosia ja ihmisiä, etten osaa olla heille paremmin läsnä. Ja ennen kaikkea etten osaa olla armollisempi itselleni. En minä kadu vuosia, en tehtyjä asioita, joitain voisin tehdä viisaammin, mutta on niin suuri siunaus olla tässä ja tänään, että jos se on sen vaatinut niin sitten kaiken pitikin mennä niin. Mutta minä haluaisin sanoa sille nuoremmalla itselleni, että älä hätäile, nautiskele, muista kertoa ihmisille että he ovat sinulle tärkeitä, jonain päivänä kaikki muuttuu kuitenkin ja sitten siihen ei ole enää mahdollisuutta. En halua kurottaa vuosien yli, en vaikka se välillä houkutteleekin.

Enkä minä kaipaa jatko-osia. (Gilmoren tytötkin olisin voinut jättää väliin.) Ennen kaikkea en kaipaa jatko-osia. Minä voin muistella, kävellä haikeana käytäviä, nähdä itseni kulkemassa siellä, miettiä miten minä niin pitkään ajattelin, että minun on oltava viehättävä voidakseni pärjätä ja kuinka toisarvoiselta se tuntuu nyt, tai kuinka erilaisissa asioissa viehättävyys piilee. 

En halua jäädä kiinni menneeseen. Voin istua katsomossa ja katsoa toisen soittavan kitaraa. Jokin osa minussa haluaisi kuulla tarinan, miten päästiin siitä päivästä tähän, mitä kaikkea tähän väliin mahtuikaan. Mutta minä en vieläkään usko, että me kohtaisimme toisemme tasa-arvoisina. Minulla olisi sellainen olo, etten ole päässyt tämän pidemmälle.

Ja kun tulee mahdollisuus siihen, että saisin enemmän kuin olen koskaan toivonut, minä ajattelen etten ansaitse sitä ja että ottakaa tämäkin minulta pois, että olisi pakko ponnistella. Miksi olisi? En siis vieläkään osaa ottaa rennosti ja nautiskella. 

Minä sanon ääneen, että vuosia on kulunut kaksikymmentä. Ja minun arkeni on muuttanut niille kulmille, joilla ensi kerran kohtasimme, kun me toden totta olimme ihan hurjan paljon nuorempia. Toisten lapset pääsevät ripille ja ylioppilaiksi, minun pienokaiseni nukkuu vasta kolmen kuukauden ikäisenä uniaan parvekkeella. 

Tähän haikeuteen sisältyy suuri vaara. Elämä kun ei ole ohi. Minulla on vielä ihan hirvittävän paljon mahdollisuuksia. Enkä minä tänään arvota itseäni samoin kuin parikymppisenä, jolloin minulla oli suuri kriisi siitä, ettei minusta enää koskaan tulisi teinitähteä. 

Sitä unohtaa, että ihan samalla tavalla he ovat kohdanneet elämässään vastoinkäymisiä, hekin joiden nimet ovat Finlandia-ehdokkaina. Elämä on mennyt tähän asti näin, mutta mikään ei estä sitä muuttumasta.

Niin paljon on kiinni siitä, minkälaisia tarinoita me kerromme itsestämme*. Ja jos minä katson taaksepäin, minä jumitun niihin ajatuksiin ja mielikuviin, joita minulla kenties oli, kenties koska en voi olla siitäkään varma. Mutta vaikka tulevaisuuden ennustaminen on tarkinta menneen käytöksen perusteella, ei se tarkoita sitä, että minun polkuni olisi tästä eteenpäin määritelty. Minä voin alkaa kertoa itsestäni uutta tarinaa, sellaista jossa minä olen ehjä, kaunis ja ihana, taitava ja ansainnut kaiken sen hyvän, mitä minulle on suotu ja suodaan. Minä voin suoda sen itselleni, antaa itselleni lahjan.

Joskus me olimme nuoria. Emme kovin vanhoja vieläkään. Mutta elämä ei ole elokuva tai laulu. Niihin ei mahdu kaikki se, mitä tämä on. Niiden rajat määrittelevät meidät liiaksi, niin kuin ne valokuvat, joihin emme olleet silloin tyytyväisiä ja joita nyt katsomme haikeina, toisin silmin, ihmetellen mihin se silloinen rumuus ja kauheus katosi. 

Kai tämä on pelkoa siitä, että kaikki voisi mennä vielä paremmin kuin hyvin. Ja minun tekisi mieleni pyydellä anteeksi, enhän minä ole tätä pyytänyt, pahoitella sitä, etteivät toiset ole saaneet haluamaansa, etenkin he joille haluaisin suoda kaiken mahdollisen onnen. Eikä se ole kiinni siitä, että minä vihdoin uskalsin toivoa itselleni onnea ja iloa. Se ei aina auta. Minua on siunattu, koska ei se universumi kaikille anna sitä, mitä he pyytävät. 

Enkä minä voi päättää, mikä tekee toiset onnelliseksi tai antaa sitä heille. Voin omahyväisesti kuvitella niin, mutta tiedän omasta onnellisuudestanikin vain vähän. Mutta on inhottavaa, että tässä on niin hyvä olla, että se samalla on ihan kamalaa. 

Enkä haluaisi olla nuorempi. En haluaisi olla missään muualla. (Paitsi aina vähän, mutta se nyt on mitä on.) Tässä on hyvä, tämä on parasta juuri näin, kiitos että olette olemassa.

* Omista tarinoista ja oman itsensä johtamisesta fiksua asiaa. Haluaisin kirjoittaa tästä enemmänkin, kunpa ehtisin.