Kun saa maistaa vapautta

Takanani on reilu viikko tätä kummallista elämää. Täällä tunnelmia viime maanantailta, kun kaikki oli vasta alussa.

Pakko on tunnustaa: välillä on niin ihanaa että itkettää. Siis hyvällä tavalla. Eilen kävelin työhuoneelta bussipysäkille matkatakseni lounaalle ja oli aivan mahtavaa sukeltaa auringonpaisteeseen ihan yksin, ilman lasta, ilman vaunuja, valita helpoin reitti kävelijälle ilman mutkia tai hissejä, mennä vain, itsekseni, itsenäisenä, omana itsenäni. 

Kirjoitin perjantaina työpäiväkirjaani:

Siksi tuntuu välillä vaikealta ja haikealta, että ehkä elämä voisi todella olla tällaista, mutten ole tänään kirjoittanut liuskaakaan, se on tavallaan ihan väärin, tekstiä pitäisi kuitenkin myös työstää, en ”saa” vain nauttia niistä tämän työn hyvistä puolista tekemättä sitä ikävämpää osuutta eli kirjoittamista.

Toisaalta tiedän, että pidemmällä aikavälillä kuin tässä kahdessa viikossa asiat rytmittyisivät luonnollisemmin, en tuntisi pakokauhua kirjoittamattomista päivistä tai tekisin ehkä itseni kanssa liuskasopimuksia. Mitä tahansa sivun verran vaikka. Koska tulisi niitä toisenlaisiakin päiviä, enemmän tekstiä, enemmän kaikkea. Jostain täytyy kuitenkin saada se aika ja tila, jossa voi hengittää ja antaa ajatusten olla.

(Toim. huom. Kirjoitin sitten tuon tekstin jälkeen kyllä myös sitä ”ikävämpää osuutta”. Hah.)

Aikaa ja tilaa tulee ikävä, tiedän sen nyt. Tiedän sen jo viikonlopun jäljiltä. Pojassa on uudenlaista uhmaa, kenties reaktiona tähän hetkeksi muuttuneeseen tilanteeseen, kenties kasvun mukana tullutta, mutta välillä oli vaikeaa olla. Tuntui, että on melkein helpompaa hautautua hoitovapaakuplaan kuin haaveilla mistään muusta, että maistettuani tätä en ehkä osaakaan enää olla vain lapsen kanssa. Ja toisaalta, että jaksankin paremmin, jos olen lapsen kanssa koko ajan, että totun siihen olemiseen, enkä tähän toisenlaiseen, jossa voin istua bussissa kolme varttia ja ajatella omiani, tai olla ajattelematta, enkä ole vastuussa kenestäkään toisesta.

 

(Kuvituksena täysin loogisesti Kroatian taivaalla pörräävät helikopterit, jotka olivat kuvaamassa Mamma Mia 2 -elokuvaa. Ensin ajattelin, että haluaisin tavata leffatähdistä Colin Firthin, mutta vaihdoin sitten Meryl Streepiin, vaikka luulen kyllä, etten keksisi tavatessamme mitään järkevää sanottavaa.)

Siksi tällainen kahden viikon irtautuminen on toisaalta silkkaa hulluutta. Saan maistaa kaikkia parhaita puolia, tavallaan olla huolehtimatta myös elannosta, ajatus joka väistämättä nostaisi päätään, jos tämä tilanne olisi pysyvä. Koska aika on lyhyt, en odotakaan saavuttavani suuria enkä huolestu siitä, että juoksen lapsen kanssa lääkärissä tai että varaan kampaajan iltapäivään. Oikeassa elämässä kuusituntinen työpäivä ja moinen hömpöttely saattaisivat olla muisto vain…

Jo viime viikolla keksin monta jatkojalostettavaa ideaa ja tapasin mielenkiintoisia tyyppejä, siinä mielessä paluu arkeen lapsen kanssa tuntuu vähän vankilalta. Tosin sovin jo sulavasti yhdet leikkitreffit vanhan ystävän kanssa ensi viikolle, joten ihan täysin ei tarvitse tylsistyä. Eikä se tylsää ole, se lapsen kanssa kotona oleminen, ei ainakaan aina, mutta onhan tämä nyt jo tähän asti ollut ihan törkeän ihana kokeilu.

Kaikesta ihanuudesta huolimatta en ole valmis laittamaan lastani kodin ulkopuolelle hoitoon. En voi unohtaa sitä, että mieli on ollut kevyt, kun hoitajana on ollut lapsen isä, joka houkutteluista huolimatta ei taida jäädä tämän pidemmälle hoitovapaalle. Poika on saanut olla kotona tutussa ympäristössä ja siten minun poissaoloni on toivottavasti tuntunut hänestäkin kevyemmältä. 

Tai korjattakoon: en ole valmis laittamaan lastani kokopäiväisesti päiväkotiin, en välttämättä edes puolikkaiksi päiviksi. Niinpä mieli raksuttaa nyt kaikenlaisia välimuotoja hoitajista ja hoitopaikoista, jotta voisin vilahtaa tänne työtilaan jatkossakin. 

Liikoja en suostu murehtimaan, nautin näistä jäljelläolevista päivistä ja hiljalleen mietin tulevaa. Asioilla on tapana järjestyä, niin näilläkin, tavalla tai toisella.