Kurssi kohti aarresaarta?

Vuoden viimeinen päivä. Päivä, joka jo vähän pitenee. Talven pahin pimeys on taitettu.

Meitä pyyhkivät flunssat yksi toisensa perään. Vuorotellen me hyppäämme ylös sängystä keskellä yötä viereiseen huoneeseen yskimään, edelleen me vanhemmat, poika vain vähäsen inahti eilisiä rokotuksia ja oli kenties asteen normaalia kärttyisempi, mutta muuten meillä on harvinaisen lunki ja terve lapsi.

Lomalla olen onneksi saanut enemmän unta. Ei sitä silti riitä määrättömiin. Ehkä siis nukunkin tarpeeksi, jos hiivin ylös omia aikojani? Kelloon en haluaisi herätä, en hetkeen. Rytmi on lipsahtanut aamusta melko pitkäksi, sovin ensi vuodelle neuvolan kello kahdeksaksi ja se tuntui mahdottomalta, että olisi joskus hereillä jo silloin, tai onhan sitä nytkin välillä, imettää lämpimässä sängyssä, mutta että pitäisi olla pystyssä ja kykenevänä toimimaan. Kai joku muukin on joskus vienyt vauvan pyjamassa neuvolaan? Siihen se saattaa mennä, tosin välissä on kaksi kuukautta, joten ehkä meillä silloin on kuudelta heräävä kiekuja. Ja aikaa on aina mahdollista siirtää.

Nämä näennäiset virstanpylväät ovat ärsyttäviä. Vuosi vaihtuu. Sitä summaa mennyttä (ja huomaa, että vieläkin uupuu tekstit Pariisin matkasta ja ristiäisistä) ja suunnittelee tulevaa. Tällä hetkellä erityisesti tuohon tehtyjen asioiden listaan liittyy kovasti arvottamista. Ei kannattaisi. Armollisuutta, sitä minulle tolkutetaan ja tarjotaan, mutta minä päätän ruoskia itseäni. Enkä minä voi niihin ratkaisuihin palata, en tehdä niitä enää toisin. Voin tehdä toisin tänään ja huomenna, siinäkin elämän asettamat rajat huomioiden. Olisi niin helppoa sanoa toiselle: sinulla on pieni vauva ja olet ollut melkein kaksi kuukautta enemmän tai vähemmän sairaana, ota rennosti, sieltä tulee se päivä, jolloin on aikaa ja energiaa toisella tavalla, ja tässä välissä voit kirjoittaa viisaita ajatuksia ylös pieneen mustaan muistikirjaan, mutta älä anna niiden tukehduttaa sinua, kirjoita ne muistiin, että ne ovat vielä olemassa sinua varten sitten kun on aika tehdä niiden pohjalta jotain. Sitten kun, ei tänään. Tänään ole tyytyväinen, jos vauva jaksaa hymyillä, ja sinä itsekin. Tänään ei tarvitse, tänään on kaikista maailman päivistä lauantai ja uudenvuodenaatto.

Epäilen jaksammeko valvoa vuodenvaihteen yli. 

Mutta ei kai sillä ole niin väliäkään. Uusi vuosi tulee joka tapauksessa, ja juhlat ovat hienoja silloin, jos niitä haluaa juhlia, mutta pakko ei saa olla. Voin muistella milleniumia, jolloin purin muuttolaatikoita ja katsoin pienestä ruudusta suuria ilotulituksia, vaikka olin ihan lähellä kaikkea. Ketä varten sitä juhlia suorittaisi, lähtisi ulos, ei edes pakkaseen vaan suhjuiseen säähän katsomaan pilvien sisässä välähtäviä väripalloja ja pelkäämään papatteja, jotka joku sinkoaisi vaunuihin?

Ulkoiset oletukset ja sisäinen tahto. Siinä kai tätä tämänhetkistä tahtojen taistelua. Olosuhteet vaikuttavat toki myös, mutta ensin olisi syytä suunnitella suuntaa, ottaa jonkinlainen kurssi, että voisi edes mitata kuinka paljon on siinä pysynyt ja kuinka kauas eksynyt, ettei vain ajelehtisi. Joku voisi olla niinkin tyytyväinen, mutta minä haluan tietää.