Kuusi sivua myöhemmin

(Joskus jo tein työpistepesää parvekkeelle.)

Viime viikolla otin pari tuntia omaa aikaa. Roudasin kannettavani läheiseen kahvilaan, tilasin laten ja kanelipullan ja mietin, että työpöydän vuokraaminen voisi sittenkin olla halvempaa ja herkuttomampaa. Kirjoitin kuusi sivua, oksensin ulos kaiken sen mitä olin kerännyt sisääni melkein vuoden ajan, nappasin muistiinpanoista pari kappaletta, muokkasin niitä hieman. Kirjoitin kuin vimmattu noin puolitoista tuntia, sitten kävin vähän kiertelemässä kirpputorilla, kunnes palasin kotiin sopivasti pojan iltatoimiksi.

Lähtiessäni kirjoitin ranskalaisia viivoja tekstin perään, tein muistiinpanoja tulevasta, koska vaikka teksti jäi vielä aivan kesken, olin saanut kuitenkin suurimman osan viime aikoina mieltäni askarruttaneista asioista kirjoitettua. Nuo kuusi sivua ovat siis myös aivan tukossa kaikesta informaatiosta, koska yritin vain äkkiä, ahneesti saada laitettua ylös edes jotain, sen ja senkin hienon oivalluksen, monet sellaisia jotka olen kirjoittanut mielessäni iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa, sellaisia, jotka unohtuvat aivan liian helposti.

Ja jos mieleni tekisikin heti lähettää tiedosto luettavaksi, en sitä tee. Kahdesta syystä: olen saanut tukea ja kannustusta kirjoittamiseeni riittävästi. Se on minulle hetkittäin jopa liian helppoa, tuollaisen sivumäärän luominen tuossa ajassa ei ole täysin poikkeuksellista ja olen edelleen kerryttänyt painetta niiden syntymiseen melkein yksitoista kuukautta, mutta kirjoittaessani pystyn yleensä luomaan määrällisesti paljon. En kaipaa kehuja, koska silloin ajattelisin kirjoittamisen olevan helppoa. Hullua, eikö? Mutta en kaipaa myöskään korjausehdotuksia, en vielä tässä vaiheessa, koska mikään ei ole vielä valmista ja vaikka olen hirvittävän onnellinen noista kuudesta sivusta ja joistain sanoista niillä, se on vasta pieni osa jotain, josta kenties jonain päivänä syntyy jotain suurempaa. 

Noista ranskalaisista viivoista huolimatta minun on vaikea tarttua tekstiin uudelleen. Minun on vaikea tehdä pitkäjänteistä, jatkuvaa työtä ja luoda uutta sen sijaan että takertuisin jo noihin kirjoitettuihin sivuihin ja yrittäisin tehdä niistä täydellisiä. En ajattele, että minun pitäisi aina kirjoittaa yhtä vimmaisesti, että minun pitäisi jälleen haudutella yksitoista kuukautta. Minulla on tiedossani jo kohtauksia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, minulla on vielä muistiinpanoja (joita olen onneksi tehnyt, koska kaikkea ylöskirjoittamaani en todellakaan muistaisi ja välillä hämmennyn omista sanoistani, jotka olen tässä välissä ehtinyt unohtaa!), kaikki aineistoni ei ollut tuossa kuudessa sivussa.

Silti: pysähtyminen. Nyt kun olisi aikaa, iskee jälleen pelko. Että avaan ne sivut, luen ne, enkä osaakaan enää kirjoittaa mitään muuta. Vähän vastaavasta kirjoittaa Helmi, osuvammin ja kaunimmin, mutta täydellisen tunnistettavasti.

Taustalla on samalla tietoisuus siitä, että aika jonka ehdin varastaa on hyvin sirpaleista. Että monta muutakin asiaa on tekemättä, että huoneeni lattialla seilaa pahvilaatikoita vailla suuntaa, että voisin siivota parveketta, mennä lenkille, elokuviin, ottaa päiväunet, tuijottaa lisää hömppää tai valita kenties vähän sofistikoituneempaa viihdettä, voisin olla sosiaalinen tai budjetoida. 

Pelko osaa myös piiloutua. Se juttelee minulle näitä asioita, kuiskii korvaan, sanoo että kirjoittaminen on itsekästä ja turhaa, se ei johda mihinkään ja siihen käyttämäni aika on kaikilta muilta pois. Kun kirjoitan sen tähän auki, voin nauraa sille, mutta elämässä se ehtii viedä minut jo toiseen suuntaan, pois koneelta, pois sanojen ääreltä, pois siitä helpotuksesta, joka kirjoittamisen jälkeen valtaa minut. Kenties jopa pois onnellisuudesta.

 

Vähän taaempana, ajatusten pohjavesissä vellovat ajatukset lapsuudesta ja päivähoidosta, omasta ajasta ja pojan pienuudesta, siitä miten vuodet ovat lyhyitä mutta päivät lapsen kanssa joskus niin kovin pitkiä, ja kuinka harvassa ovat ne hetket jolloin ehtisin tai jolloin raaskin ottaa itselleni aikaa. Niin erilaista on kirjoittaa puolessatoista tunnissa kuusi sivua romaanikässäriä ja toisaalta houkutella unta, kun lapsi on väsynyt ja vänisee, mutta ei vain uskalla nukahtaa. Toivon silti, etteivät nämä puolet elämässäni ole toisensa poissulkevia, että löytäisin tasapainon, osaisin olla terveesti itsekäs ja toisaalta joskus jättää omat haaveet hetkeksi sivummalle ilman että uhriudun, koska onhan tämäkin ollut päätös, tämä elämäntilanne, ei vahinko eikä sattuma, paitsi ehkä lopulta onnekas sellainen.