Kuvia ja kuvia
Saaristotie on mutkainen ja yllättävän vihreä. Meri pilkahtaa, tähän lahdenpohjukkaan jäi juhannuksen lauttajono jonain vuonna. Suomenruotsalaiset rallattavat koko bussin täydeltä, mekin muistelemme menneitä. Ajamme pitkin vastaantulevien kaistaa, kaksi bussia peräkkäin keikkuen. Lautalla menen sukkasillani ulos, maalatussa teräspinnassa on pallon muotoisia nypyjä.
Istun kädet puuskassa ja toiseen käsivarteen palaa sormenjäljet. Kasvot ja kaula säästyvät aurinkovoiteen ansiosta, mutta rantakallioilla aurinko tarttuu salakavalasti käsivarsien kalpeaan ihoon ennen kuin ehdin edes miettiä sitä mahdollisuutta.
Parin mökkipäivän jälkeen paikallinen vierasvenesatama tuntuu hyökkäävältä. Laiturit ovat täynnä paatteja, musiikki soi, pojat kulkevat ilman paitaa, sää on lämpimämpi kuin vuosiin, veneeseen ei olisi pakko laittaa takkia paitsi palaneiden käsivarsien takia.
Lettujen paistaja saa rauhassa tehdä tulet ja vielä aloitella urakkaansa. Vähitellen kaikki kerääntyvät ympärille, kuistilta nostetaan ulos puisetkin tuolit ja penkki, että saadaan hillo ja kermavaahto lähelle. Viimeiset taikinat eivät ole vielä ehtineet pannulle, kun lähes kaikki aiemmat on jo syöty, vaikka alunperin piti odottaa valmistumista. Mangonmakuinen Fanta yllättää (yleensä ikävästi) jokaisen sitä maistavan.
Rannan hiekka on märkää ja sinne on huuhtoutunut rakkolevää. Mietin, miten ajattelen aina tätä rantaa kirjoittaessani eräästä hetkestä, joka ei tapahtunut siellä, mutta olisi voinut ja jonka olen siis siirtänyt toiseen tarinaan. Kokemuksen, mutta myös sen, missä kuvittelen muistoissani oivalluksen tapahtuneen. Jonain päivänä siitä saattaa tulla totuus.
Istun ja tuijotan jalkoihini. Veneen pohja on keltainen. Odotamme tulviiko meri pohjasta takaisin sisään. Vene ui aiempaa syvemmällä, moottorista lähtee huomattavasti kovempi ääni kuin vauhti antaisi olettaa. Minulla on punaiset kelluntaliivit ja miehen veljen vuosia sitten liian pieniksi jääneet kumisaappaat, joiden varsi menee kurttuun ja painaa sääreen mustelman.
Vaahtokarkin pinta on rapea, mutta sisus tarttuu sormiin ja suupieliin. Grillitikku muistuttaa laskettelureissuista Leville.
Päivä kuultaa pimennysverhojen reunasta sisään. Vieressä makaa mies, jonka iho on kuuma, jolla on jalassaan villasukat ja joka on peiton alla vaikka on melkein liian lämmin. On kuin osat olisivat kääntyneet. Seinien ja katon raoista tunkee sisään sahanpurua. Kirjahyllyssä on perinteinen joulukynttelikkö, jonka ikää en uskalla arvata. Joskus on vietetty jouluakin, kai, nyt avaamme ovet vasta vähän ennen juhannusta. Nurkassa on kaappi, johon en ole koskaan katsonut. Näissä huoneissa on minulle vieraiden ihmisten menneisyys, joiden sekaan levitän omat vähäiset tavarani, esille ja pinnoille, mikään ei mene piiloon, siitä se on helppo kerätä pois, pakata takaisin laukkuihin ja viedä mukanaan.
Tuvassa on liikaa ääntä. Miesten puheen voimakkuus kasvaa vuosi vuodelta, eikä television keksimisen jälkeen ole kuulemma syntynyt mielikuvituksekkaita sukupolvia. Saisi olla edes niin lämmintä, että pöydät voisi kattaa ulos. Karkaan silti sinne, sytyttämään grilliä. Puuvaja pitäisi tyhjentää, puut palavat savuttaen, pystyyn ja vaakaan lahonneet, tulee yllättäen ikävä oman mökin koivuhalkoja. Myöhemmin muistan, että meillä on halkomakone, mutta kahden sähkölinjan välistä en uskaltaisi kaataa puutakaan.
Perhosen toukka ryömii pitkin ulko-oven viereistä seinää, yhä ylemmäs. Mietimme, koteloituuko se sinne ja onko vielä paikallaan, kun seuraavan kerran tulemme, vai kenties jo lentänyt pois. Paarmat ovat aikaisessa, penteleet.
Lähtiessä sataa. Ilmassa on kosteuden lisäksi haikeutta. Suljetut ovet ruostuttavat kaiken sisäpuolellaan. Takakontti on kattoon asti täynnä tavaraa. Lauttajonossa otamme edellämenijät kiinni kävellen. Sade on enää tihkua ja lämmintä hikeä iholla. Kioskin jäätelövalikoimasta on jo puolet loppu. Kotimatkalla nukahdan miehen olkapäätä vasten.
