Lähtöjä
Se hiipii ehkä jo uniin. Herättää aamuyöstä, hiljaisuus, ei naapureiden oudot koputukset tai kanta-askellus. Suljen silmät, hengittelen, houkuttelen unta takaisin. Unohdan suunnitelmat ja kauhukuvat, olen siinä, aamun hämärässä. Pian kuulen kuljeskelun, hissi naksuu ylös alas, elämä ulkopuolella jatkuu taas. Sarastusvalo sattuu silmiin ennen kuin se ehtii edes herättää.
Milloin lähdöistä tuli näin vaikeita? Olen itse ollut se, joka ei tahdo sopia tarkkaa saapumisaikaa, ehkä torstai-iltana, ehkä perjantaina vasta päivällä, onko sillä niin väliä.
Paras lähtöpäivä oli viime kesänä, kun ajoimme veneellä koko päiväksi saareen, teimme trangialla pastaa ja vain olimme. Illalla takaisin, äkkiä tavarat kasaan, auto alle ja kohti kotia. Yöllä oli pimeää ja väsytti, mutta olin huijannut lähtöoloa.
Haukottelen pilatestunnilla. Lihakset painavat edellisen päivän treenistä. Muutamana päivänä menen enemmän kuin pitkiin aikoihin ja havahdun siihen, etten meinaa jaksaa mieluistakaan tekemistä. Liian lyhyet yöunet tuovat lähtöjännityksen kylkiin ja käsivarsiin, sydämen syke nousee jo kotitalon hissiä odottaessa.
Minä vihasin sunnuntaipäiviä mökillä, kun jo aamiaisen jälkeen keskusteluihin ajautui se, että milloin lähdetään. Tuntui ettei ollut muuta tehtävää kuin lähtö. Kaikki teot tähtäsivät siihen, tietysti siivous ja tavaroiden pakkaus, mutta myös oleskelu ja kirjojen lukeminen. Tee vielä kun ehdit. Kohta mennään.
Levittelen tavaroitani pitkin poikin, ympäriinsä, kerään ne sitten kerralla kasaan, en osaa pikkuhiljaa. Laitan pinoon alushousut ja uimapuvun, niilläkin pärjää pitkälle. Vielä jossain takaraivossa on opiskeluaikojen rutiini, siihen sittemmin lisätyt asiat unohtuvat helpommin. Mies tekee listoja, minä menen ulkomuistista, tahdon hahmottaa kokonaisuuden.
Päivää aiemmin en oikeastaan ollut selvillä kohdekaupungin tarkasta sijainnista.
Kiukuttelen, viivyttelen, jätän kaiken viime tinkaan. Junan lähtöön kuusitoista minuuttia, en voi ostaa lippua etukäteen, koska lipunmyynti sulkeutuu tuntia ennen enkä voi olla varma ehtimisestäni. Reilussa vartissa ehdin kävellä asemalle ja käyttää lippuautomaattia. Silloin en olisi ehtinyt, kun silta nostettiin pystyyn juuri ennen junan lähtöä.
Minä hikoilen ja kiroan, kiskon aina liian painavaa matkalaukkua, koska olen myöhässä ja lähtö tuntuu pakotetulta. Silti olen useimmiten ehtinyt. Mutta jos olen selvittänyt kakkosvaihtoehdon, saatan hyvinkin joutua turvautumaan siihen. Ehkä vähän pidempi kävely, hitaampi reitti, mutta se ei haittaa.
Koska sitten kun olen matkalla, kaikki on hyvin. Ei vielä taksissa matkalla kentälle, ei kahvilassa tai vessassa, ei jonoissa. Ei silloin kun pakkaan auton takakonttia tai kun juoksen kohti juna-asemaa. Mutta kun kulkuväline liikkuu, rullaa kiitotien päähän tai pois asemalta, linja-auto sukeltaa maan alta valoon, tuttuja kulmia, niin monta kertaa kuljettuja, eri osoitteisiin vain. Silloin minä rauhoitun. Minä olen matkalla.