Liikkuvuudesta ja pysyvyydestä
Viikko heitti häränpyllyä heti eilen. Olin aamupäivällä vetämässä kuntosalitreeniä, kun PT pyörähti paikalle. Kalenterisotkujen takia tälle päivälle ajastettu tapaaminen siirtyi eiliselle. Onneksi ohjelmaan oli ajateltu liikkuvuuden tutkimista, joten totesinpa vain olevani sopivasti lämmin. Treenin jälkeen keikkasin siis kaupan kautta kotiin, huuhtelin pahimmat hiet pois, kiskaisin lounaan ja lähdin takaisin kuntokeskukselle. Onnea asua niin lähellä.
Liikkuvuutta tutkittiin, koska olin ollut siitä niin kovin pahoillani aiemmin. Olen siis harrastanut vuosia sitten eri tanssilajeja, joihin kuului myös venyvyyden maksimointi. En ole ikinä ollut kovin venyvä. Pääsin spagaatin kerran yhden radikaalin venyttelytunnin päätteeksi. Kävin siis tunneilla, joissa itseä ja toisia kidutettiin, mutta harvoin venyttelin itsenäisesti. En ollut tässä asiassa luontaisesti lahjakas. Notkeuteni rajallisuus oli yksi niistä syistä, joiden takia minusta ei koskaan tullut tanssin ammattilaista, mistä tietysti päästään siihen, että oli luontevaa unohtaa koko laji.
Keskivertojumppapirkkoon verrattuna pidän vahvuutena ja heikkoutena sitä, että osaan ehkä (huom! ehkä) kuunnella kroppaa vähän eri tavalla ja ymmärrän, missä venytysten tulisi tuntua. Ja tiedän myös, jos fuskaan jossain. Tietysti vertaan itseäni myös aiempaan minääni. Tajusin juuri, että eri asiat saattavat olla tällä hetkellä vahvuuksiani kuin yli kymmenen vuotta sitten. Tiedostan silti hyvin vahvasti heikkouteni. Ja liikkuvuus on yksi niistä.
PT ei löytänyt liikkuvuudesta suuria ongelmakohtia. Minä löysin. Myös ne keinot, joilla sitä voi parantaa tuntuivat ongelmallisilta. Kun ohjeistus on ”mielellään joka päivä” ja kotiin kävellessä mietin, että eikö tämä ikinä lopu. Kielii siitä, että muutos on vielä sillä tasolla, jossa se ei ole juurtunut arkeen, eikä tunnu välttämättömyydeltä. Etten osaa ajatella sitä hyvinvoinnin paranemista, joka tulee siitä että istun selkä seinää vasten keppi hartioiden yläpuolella ja nostelen sitä kymmenen minuuttia (oli nimittäin ihan mielettömät jumit!). Kymmenen minuuttia. Käytän sen kevyesti mihin tahansa turhuuteen päivän aikana.
Ohjeena ei siis ollut itselle tuttuja, pitkiä, staattisia venytyksiä. Oli enemmän sellaista, että mielessäni – ja ääneenkin – kyseenalaistin juttujen vaikutuksen liikkuvuuteen. Mutta tuloksia tuli heti. Kai tässä pitää uskoa ammattilaista. (Suhtaudun lempeän kriittisesti kaikenlaiseen ohjeistukseen, mikä koskee syömistä ja liikkumista. Vältän ääripäitä ja yritän löytää sitä kultaista keskitietä, mutta tiedostan myös, että esim. tanssimaailman aikana minuun juurtuneet käsitykset asioista eivät välttämättä ole oikeita tai edes nykypäivän mukaisia siinäkään genressä. En halua hurahtaa, mutta en myöskään pysytellä poterossani: tunnustan, jos olen ollut väärässä. Tuntuu välillä, että aika monessa asiassa olen ollut väärässä, tai ainakin hakoteillä.)
Yritän pitää mielessäni PT:n kannustavat sanat siitä, ettei siellä ihmeitä ole pielessä, mutta samaan aikaan yhä tuntuu pahalta se, että olen päästänyt itseni repsahtamaan, etten ole pitänyt kehostani parempaa huolta. Koska olo on ollut parempi tämän projektin aikana, fyysisesti ja henkisesti. Pientä kolotusta tietysti on (mitäs menin itseksiäni kokeilemaan lähentäjien tekemistä eilen ensimmäistä kertaa), mutta suurimman osan aikaa sekin tuntuu ihan hyvältä. Tietää tehneensä.
Koska fiilis pääsiäisloman jälkeen on ylipäänsä parempi, lopetan tekstini kivaan kuvaan tulppaaneista.
