Lomaa, lusimista ja luovuutta

Huomenna alkaa heinäkuu. Tänään on miehen viimeinen työpäivä ennen kesälomaa. Hänen kesälomaansa. Minullahan ei moista luksusta ole. Äitiysloma loppuu sekin maanantaina ja sen jälkeen olen virallisesti hoitovapaalla. En lomalla.

Ei ole kyllä mieskään. Ei samoin kuin ennen. Lapsi perheessä pakottaa ottamaan toisella tavalla vastuuta ja rajoittaa jonkun verran menoja. Tänä vuonna meillä ei olekaan ihmeellisiä suunnitelmia. Muutama luonnostelma, vähän mökillä, vähän vesillä, vähän kotonakin. Koska erityisesti kotona tökkivät ne asiat, jotka jäävät tässä arjessa tekemättä.

Arjessa, joka on täynnä lasta ja samalla kaikkea juoksevaa käytännön asiaa. Samaan aikaan olen ehkä väsyneempi kuin kertaakaan aiemmin synnytyksen jälkeen ja kun siihen lisätään epämääräinen kiukku, ovat viimeiset kuukaudet kotonamme olleet aikamoista kärvistelyä ja loman odotusta. Siksi jännittääkin, tuleeko lomanaloitusstressi.

Kun ei kuitenkaan vielä ihan hahmota. Vaikka ääneen sanoo, että on parempi etteivät molemmat haali samalle päivälle mitään ihmeellistä tekemistä, että lapsi ei mene vain siinä sivussa, jos molemmat hääräävät omiaan vaan vaatii väistämättä välillä huomiota, ruokaa, syliä ja unta. En ole itse edes yrittänyt aloittaa pitkäkestoisempia projekteja, koska päivät ovat tuntuneet sillisalaatilta. Jos jotain saisinkin toivoa niin rauhaa. Että jonkun asian ehtisi tehdä kerralla alusta loppuun, että välillä voisi tehdä ruokaa jonka pitää hautua pitkään, että aina ei olisi kiire nostamaan poikaa pois kielletyiltä alueilta (koska joku muu tekee sen). 

Yritän olla siis odottamatta suuria, mutta silti haluaisin nauttia näistä viikoista. Olla tekemättä ja silti tehdä tarpeeksi. Onneksi on auto ja satamassa edes pieni purkki, joilla pääsee vaihtamaan maisemaa jos alkaa ahdistaa. En ole koskaan oikein osannut nauttia kesästä kaupungissa, en näissä kerrostaloasunnoissa ja parvekkeilla, mutta nyt sitä on syytä alkaa harjoittelemaan, sillä en voi enää karata aina vain mökille ja vastuuttomasti nauttia kirkasvetisten järvien hienoista hiekkarannoista. Ehkä. 

Sillä loma-ajatukseen kietoutuu vielä yksi säie, joka saa minut innostumaan ja ahdistumaan. Minun olisi tarkoitus tehdä töitä. Kirjoittaa. Syksyllä umpeutuu muutamakin haku, joihin olen ajatellut osallistua. Tilaisuudet tulivat vähän varkain, olin ajatellut olla kotona jouluun asti ja kokeilla tätä samaa mallia vain isyysvapaan ajan syksyllä. Mutta ne ovat nyt tässä. 

Ahdistun, koska kirjoittaminen on jo pitkään ollut hankalaa. Mietin onko hulluuttakin sekoittaa edes sellainen ajatus tähän elämäntilanteeseen. Ja samalla minä janoan sitä. Jotain muuta ajateltavaa. Omaa aikaa, hetkiä lukea ja pohtia, jättää hautumaan. Koska todennäköisesti kaikki kirjoittavat ihmiset tietävät, että ideat muhistelevat ja muuttavat muotoaan, kirkastuvat sitten hetkessä (usein suihkussa), joten siinä mielessä minulla on paras mahdollinen tilanne. Jos saan hetken olla johdonmukainen, voin lopun aikaa olla iloisesti luova. Jossain määrin pidän väsymystäkin jopa voimavarana: en jaksa olla liiemmälti itsekriittinen, ajatukseni saa kulkea niitä vähemmän konventionaalisia reittejä. Ehkä minulla on vihdoinkin uskallus heittäytyä.

Koska sitä pelkään kaikkein eniten. Etten pysty. Etten osaa. Etten haluakaan. Että pelkään ja jätän siksi tekemättä. Olen vuosikausia kiertänyt tätä samaa kehää. Ajatellut jotenkin, että muut ovat valmiita, he ovat syntyneet tekemään tätä, kirjoittamaan ja luomaan. Ja jättänyt näkemättä sen, että tämäkin on työ, jossa voi kehittyä. On lahjakkuus, kyllä, mutta myös ahkeruutta palkitaan. Yritystä ja epäonnistumista. Eikä ole vain yhtä, ei toivottavasti vielä vuosiin suurteosta, on paljon kaikenlaista minkä kanssa tehdä töitä, pientä ja vähän suurempaa, mutta tekemällä oppii. Kirjoittamalla kehittyy. Vain olemalla laiskistuu ja käpertyy kokoon. 

Jotain on joka tapauksessa tehtävä. Tämä elämä ei tee minua onnelliseksi. On oltava jotain muuta. 

Jos vain jotenkin saisin itseni hyväksymään senkin, että mies antaa tunteja lomastaan tätä minun projektiani varten. Että me emme olekaan koko ajan ihana, iloinen ja yhtenäinen perheyksikkö, vaan että minusta mahdollisesti tulee vielä vähän hajamielisempi horisonttiin tuijottaja, kun kuvitteelliset hahmot alkavat vallata mieltäni. Ja kyllä, se jollain tavalla monen kirjailijan ja kirjoittajan kommenteista huokuva yksinäisyyden tarve ja kirous on se, joka minua osittain pelottaa. Että en olisikaan läsnä. Että olisi olevinaan parempi, jos olisin tässä, vaikka onnettomana, kuin että tunnustaisin tarpeeni käpertyä säännöllisesti kammiooni, koska se olisi jotenkin toisilta pois. 

Yritän olla ajattelematta tätä hirvittävänä virstanpylväänä. Mutta silti, olen seissyt tällä kynnyksellä niin monet kerrat. Joskus olen rohjennut astua peremmälle, ainakin sen verran että tiedän siihen pystyväni, mutta monta kertaa olen vain norkoillut porstuassa. Tällä kertaa ajattelin vähän huijata itseäni. Tässä, hoitovapaan sivussa, ihan tällä tavalla puolivahingossa. Saatan käyttää tunnin tai kaksi, sehän ei ole juuri mitään, vähän vain. 

Ihan vähän vain.