Mä haluun!
Olen vähän samoissa tunnelmissa kuin viime kesänä, haluamisen ja omistamisen suhteen. Purin keväällä vaatekaapeista turhaa sisältöä pois. Pakkasin eilen ne pienempiin muovikasseihin kierrätystä varten. Pelastin yhdet alushousut ja olin hurjan tyytyväinen itseeni. Siis en alushousujen takia vaan sen, että lajittelin vaatteet käyttötarkoituksensa perusteella pusseihin enkä alkanut liikaa haikailemaan tai empimään. Luopumisen riemua tuskan sijaan.
En silti ole todellakaan missään minimalistisissa fiiliksissä. Päinvastoin. Saan vielä pidettyä itseni aisoissa kirpputoreilla, uudelleen myyntiin tullut saaristohuvila ei tällä erää valvota minua iltaisin, mutta tutkin ostopalstoja uuden ruokapöydän toivossa, samalla selaillen kaikkea muuta mahdollista.
Sain sentään eilen myytyä väärinsävytettyä maalia ja tapetinpoistolaitteen. Tähtäimessä saada siis yksi huone pois remonttitavaroiden ikeestä. Vastahan ne ovat olleet siellä puolitoista vuotta. En ole ikinä nähnyt sen huoneen lattiaa kokonaan, enkä tiedä kuinka tiukkaan pahvien teipit ovat pinttyneet.
Asiahan olisi kohtuullisen hyvässä mallissa, jos keskittyisin kotiin ja sen ”välttämättömiin” hankintoihin. Välttämätön on pakko laittaa lainausmerkkeihin, koska ihan mukavasti tässä on nytkin asusteltu. Ilmankin siis tulisi toimeen, ja se on ehkä urakkaa viivästyttänytkin. Samaa aiheuttaa myös meidän molempien tietynlainen aliostajan identiteetti: en osaa tehdä päätöksiä, koska tiedän joutuvani elämään niiden kanssa vuosikausia. Väliaikaisratkaisut ovat yleensä niitä kaikkein pysyvämpiä, ja tiedän etten osaa/halua/pysty vaihtamaan astiakaappia kahden vuoden välein. Joten hankinnat vaativat välillä liikaakin pohdintaa ja punnintaa. Pidän harkitsevaisuudesta enkä haluaisi muuttua hamstraajaksi, mutta välillä voisi olla helpompi vain toimia.
Mutta ei minun pitänyt kirjoittaa rationaalisesta ajattelusta, vaan siitä toisesta ääripäästä. Niistä asioista, jotka näinä päivinä jäävät päähän pyörimään. Minä haluan:
Oman huvilan saaristosta, meren rannalta. Ehkä tästä jostain läheltä, sopivan automatkan päästä. Sellaisen, johon voisi muuttaa osittain asumaan ja joskus viettää jouluakin isolla porukalla. Tämä tietysti kahden nykyisen mökin lisäksi ja toistaiseksi autottomalle pariskunnalle.
Oman purjeveneen, tai vähintään vuokrareissuja, mielellään monta viikkoa kerrallaan, kenties Kroatiassa ja Kreikassa, ehkä jopa joskus puolen vuoden purjehduksen täältä Välimerelle tai jotain sellaista.
Uusia astioita. Kahvikuppeja mökille, jota ei ole. (Vanhoilla on liikaakin astioita.) Arabian aiemman Taika-sarjan astioita ihan puhtaasti nostalgian hengessä. Erilaisia tarjoiluastioita ja pikkukulhoja. Hammasmukit, ajatuksena ensin värilliset muoviset, uudet, sitten kauniita, erilaisia laseja, joihin voisi kirjailla vanhalla dymolla mustavalkoisin kirjaimin käyttäjien nimet. Tämä turhaa siksi, että kotona on edelleen astialaatikoita purkamatta eikä hammasmukeja ehkä kukaan pian käytä, tai ainakin talvi irrottaisi liimapinnat ja nimitarrat käpristyisivät lattialla lasihyllyn edessä.
Tämän minä kuvittelen tarvitsevani. Yhdistettynä upeaan näkymään siellä saaristolaishuvilassa, tai kenties siinä remonttitavaroiden valloittamassa huoneessa. Sulkakynä ja mustetta, kyllä silloin luovuus virtaisi, eivätkä turhat hömppäohjelmat yhtään houkuttelisi. Inspiraation puutteessa voisin lähteä ihastelemaan meren rantaa tai hakkaamaan halkoja, missään ei olisi ketään eivätkä ihmiset tai äänet ärsyttäisi ja yksinäisyys tiristäisi minusta ulos silkkaa neroutta.
Näiden lisäksi mielessäni pyörii paljon konkreettisempiakin asioita. Kuten nuo vaatekassit ja niiden kuskaaminen, tai ajokortin uusiminen ja tuskallinen tieto siitä, ettei passikuvissa saa enää hymyillä. Tai yhä kevyesti tuoksahtavat vaatteet, joita on pyöritetty koneessa koko alkuviikko juhannuksen jäljiltä.
Ylipäänsä se, miten valintojen tekeminen väistämättä rajaa vaihtoehtoja pois. Asioilla on tietysti rahallinen arvonsa, mutta myös ajan riittävyys joutuu puntariin. Mistä minä joutuisin luopumaan saadakseni ylläolevia asioita. Miten en voisi olla saarihuvilalla ja purjeveneellä samanaikaisesti.
Silti minussa kytee hillitön kärsimättömyys ja tuska siitä, että tietyt asiat eivät etene. Mikään ei ole pysyvää, eikä se, ettei suostu ostamaan uusia kenkiä estä vanhoja hajoamasta. Sitä vaan ajaa itsensä siihen ikävään tilanteeseen, että klenkkaa lähimpään kenkäkauppaan eikä voi tehdä enää valintoja samassa mittakaavassa kuin vielä hetki sitten olisi ollut mahdollista.
Luopuminen tekee kipeää, siksi kai sitä välttelemme. Asioiden punnitseminen suuntaan ja toiseen, ei vain sen kautta, mitä voi saavuttaa vaan sen, mitä kenties joutuu jättämään taakseen. Tämä pätee joskus myös onnellisemman itseni kasvuun: huonotkin ajatusmallit ovat muodostuneet rakkaiksi ja niistä tekisi mieli pitää kiinni, jos edessä on pelkkää epävarmuutta, vaikka sitten suunnattomilla mahdollisuuksilla siivitettyinä.
Itsessäni huomaan silti samaa kuin tuolloin viime kesänä: suurien suunnitelmien tekeminen estää minua tarttumasta tähän hetkeen. Minä ajattelen, että jos vain saisin tuon ja tuon tai joku sanoisi että nyt kyllä tehdään näin tai soittaisi ja kysyisi halukkuutta purjeveneen osamistajaksi niin minulla tuskin olisi suoraa vastausta enkä muuttuisi taikaiskusta yhtään sen onnellisemmaksi. Tai ehkä vähän. Mutta tuskin niin paljon kuin kärvistellessäni haluaisin kuvitella. Sitä paitsi ylläolevistakin ainakin yksi on toteutumassa vielä tänä kesänä, joten ehkä minun on vain syytä kiikuttaa ajokorttihakemus perille ja kenties käydä hakemassa maaliskrapa kaupunkilaisen rautakaupasta ja vapauttaa itseni käytettyjen huonekalujen ostokiellosta, jonka ehtona on viime kesänä hankitun senkin kunnostaminen.
Muu ehtii odottaa.