Muistiinpanojen tekemisen tärkeydestä

Minulla on ongelma. Minulla oli oivallus. Muistan tunteen ja hetken. Istuimme ruokapöydän ääressä ja mies sanoi jotain. Ja minä ajattelin, että jos se on oikeasti tuota mieltä, tästä ei tule ikinä mitään.

En muista, olinko jo raskaana. En muista, olimmeko jo naimisissa.

Muistan sen huikaisevan kirkkauden, joka lävisti minut. Se hetki oli lähes taianomainen.

Tiedän viitanneeni siihen blogissani. (Kahlausta. Turhautuminen.) Sitä paitsi tiedän, etten kirjoittanut siitä, mitä mies sanoi vaan vain siitä tunteesta. Siitäkin sivulauseessa. Mutta sillä ehkä pääsisin kiinni.

Kiinni siihen, mistä oikeastaan oli kysymys.

Minusta on melko pelottavaa, että olen voinut unohtaa sen. Sen, mikä silloin oli maailmoja järisyttävää. Minä pohdin sitä viikkoja, puhuinkin siitä niille ihmisille, kenelle pystyin, kaikille en pystynyt, mutta en silti tiedä mikä sitä asiaa määrittelee. Minä olen saattanut kirjoittaa siitä, kirjoitinhan pitkään aamusivuja, enkä usko etten olisi kirjoittanut siitä, mikäli silloin sivuja kirjoitin.

Mutta en muista. En muista päivää, en muista vuodenaikaa, en muista sitä mihin asia liittyy.

Osa minusta sanoo, ettei se niin tärkeä voinut ollakaan, jos en sitä kerran enää muista. Minusta taas tuntuu, että minun pitäisi muistaa. Että siinä oli jotain oleellista, ei meistä, ei siitä että se olisi saattanut olla tämän parisuhteen loppu, koska ajattelen että se on voinut olla myös valheellinen oivallus. Etten enää määrittelisi asioita samoin.

Minä haluaisin muistaa. 

Siksi minä nykyisin istun junassa ja pussaan hajamielisesti kyytiin hyppäävää puolisoa, kun haluan laittaa (häpeällisesti pari päivää myöhässä) muistiin sen, miltä tuntui mennä uuteen laululuokkaan. Kummallisinta on se, että ne lyhyet huomiot yleensä paisuvat, keräävät jo lihaa ympärilleen, muuttuvat pieniksi tarinoiksi, ovat tavallaan tarkkoja huomioitani, mutta kuitenkin jo jollain tavalla etäällä.

Minusta tuntuu, että fiktiossa voisin päästä lähemmäs itseäni kuin koskaan blogin kautta. Ettei minun tarvitsisi keksiä vaan etsiä itsestäni. Niillä silmillä minä luen Saision uusinta, minä mietin että mistä se kirjailijana on tuonkin huomion tehnyt, se on välillä raskasta ja ärsyttävää, välillä taas tautisen nerokasta. 

Että minä keksityn kautta uskaltautuisin olemaan avoimempi. Voisin väittää kaiken olevan mielikuvitusta. Ja onhan se, sitäkin, mutta myös niitä hetkiä, jotka täytyy tallentaa, ei siksi ettei unohtaisi, tai siksikin, mutta myös siksi, että niitä voi katsoa uusin silmin.

 

(The stage is yours. Valmiina astumaan valokeilaan?)