Muotidiagnoosi

Muotidiagnoosi, sanoin itsekin, kun kerroin kilpirauhasen vajaatoiminnan epäilyksistäni edellisen kerran. Samaa sanoi myös erikoislääkäri, jonka pakeilla pyörähdin, kun olin saanut terveyskeskuksesta reseptin keskustelematta itse koskaan lääkärin kanssa. Enkä yhtään epäile erikoislääkärin lausumaa. Kilpirauhasen vajaatoiminnan oirelista on moninainen ja polveileva, ja siihen voi liittyä (tai olla liittymättä) useita oireita, jotka voivat olla seurausta jostain aivan muusta. Epämääräistä väsymystä, alakuloa ja kolotusta. Lääkkeiksi niihin tarjoaisin ruokavalioremonttia, säännöllistä liikuntaa, stressitöntä elämää ja tarpeeksi unta. Ei kovin yksinkertaista monelle, ei minullekaan, joten olisihan se mukavaa napata nappi, joka parantaisi tilanteen.

Kuten itsekin totesin, olisi hienoa huomata oireiden helpottuvan, mutta siihen liittyy myös ärtymystä. Olen tänä vuonna muuttanut ruokavaliotani, aloittanut säännöllisen liikunnan, yrittänyt vähentää stressiäni moninaisin keinoin ja pyrkinyt nukkumaan tarpeeksi. Tiedän, että ne parantavat oloani, mutta eivät ole saaneet minua lähtemään lentoon. Erityisesti viimeiset pari viikkoa olen ollut ihan sietämättömän väsynyt. Samaa väsymystä on ollut ilmassa jo muutaman vuoden, ja osa oireistani viittaisikin enemmän pitkittyneeseen stressireaktioon. Silti ajatus siitä, että kaiken takana olisi edes osittain selkeä terveydellinen syy, on lohduttava. Ja sitten taas ei. Entä jos oireet helpottuvat? Entä jos eivät helpotu? Mistä on vastuussa kroppa ja sen hormonit tai rautatasot tai tulehdusarvot ja mistä taas ihminen itse?

Aivosumu on olotila, jota moni kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivä käyttää olotilansa kuvaamiseen. Se on hyvä sana, mutta ei se tarkoita, että kaikki ajatuksen epämääräisyys johtuisi vain ja ainoastaan kilpirauhasesta.

Itselläni on ihan minimalistinen annostus, eikä minua välttämättä edes hoidettaisi, ellei olisi poikkeuksellisia olosuhteita. Ei siitäkään huolimatta, että oirelistaa tutkittuani olen voinut raksia sieltä monta kohtaa. Tässä kohtaa fanaattisimmat huutavat, että potilaan vointi määrää lääkityksen tarpeen. Toki, mutta potilas ei aina ole itse paras arvioimaan vointiaan. Ja kukapa meistä ei ottaisi vastaan ”helppoa pelastusta”, jos sellaista tarjotaan? Plasebovaikutuskin kun on mahdollinen minkä tahansa lääkityksen kohdalla.

En oikeastaan ole varma, miksi tämä asia herättää minussa niin ristiriitaisia tunteita. Ehkä siksi, että olen kyllästynyt omaan olotilaani, joka on vähintäänkin häilyvä. Elämässäni on ollut surua, mutta niin moni asia on hyvin. Minulla on tällä hetkellä voimakasta sisäistä vääntöä, josta aion siitäkin kirjoittaa, mutta vaikka se tavallaan lävistää koko elämän, ei sen tarvitsisi vaikuttaa ihan kaikkeen.

Kuinka paljon kadehdinkaan kepeitä ihmisiä, vaikka tiedän kateudenkin olevan turhaa. Blogien kautta olen päässyt kurkistamaan muiden ihmisten pimeisiin tai pelottaviin hetkiin, ja se on tehnyt minulle hyvää. Niiden ei tarvitse määritellä koko elämää, eikä koko elämän tarvitse olla sumua.

Tunnelin päässä on joka tapauksessa valoa, syystä tai toisesta, näin toivon ja uskon. Jos muotidiagnoosiini saadut lääkkeet auttavat tielläni, olen siitä erityisen kiitollinen, mutta en aio hylätä kaikkea sitä muuta, joka hyvinvointiani lisää. Koska minulla on mahdollisuuksia. Minulle on annettu paljon.

Mutta johonkin haluan kirjoittaa myös muistiin, että viime viikolla en jaksanut kirjoittaa tästä. Nyt, tässä, on helppo kuvitella, että viime viikko oli enimmäkseen vain aikaansaamattomuutta, vaikka väsymys oli infernaalista. Niin sitä ihmisen mieli kääntää kaiken, ”kyllähän sun nyt pitäis jaksaa kun ennenkin oot jaksanut ja hei sä sentään saat tehdä vaan asioita joista sä tykkäät eikä oo pakko”. Pakolla olisin ehkä tehnytkin. Mutta silti koen, että aina ei ole vapautta valita, aina ei voi päättää, että tämä on hyvä päivä, tänään jaksan ja pystyn.

Tänään on kuitenkin paremmin. Pienin askelin.