Oikeita töitä
Luterilainen syyllisyydentunto kolkuttelee sieluani säännöllisin väliajoin. Niin tapahtuu poikkeuksetta, kun kömmin laboratorioon suoraan sängystä seitsemän jälkeen aamulla. Olen vain hyvin, hyvin harvoin liikkeellä siihen aikaan, yritän vältellä kaikkea ennen yhdeksää alkavaa aktiviteettia, vaikka joka kerta hävettää sekin, kun sanoo että yleensä herää vasta kahdeksan maissa. Herää, kun muut ovat olleet pystyssä jo tuntitolkulla ja tehneet töitä paremman yhteiskunnan eteen hiki niskassa raatamalla.
Minä istun odotushuoneessa silmät turvoksissa, sipaisu deodoranttia kainaloissa ja hammastahnarannut suupielissä. Kuvittelen, että minusta huokuu vielä uni, että kroppani kertoo kaikille, kuinka en ole yhtään tottunut tähän, kuinka haluan mennä takaisin kotiin syömään aamupalaa ja heräämään rauhassa, kuinka kenenkään ei pitäisi olla vielä aktiivinen. Laboratoriohoitajien työvuoro alkanee seitsemältä. Siitä voi laskea, miten aikaisin kello on monessa kodissa tänäkin aamuna pirahtanut.
Tottumusta toki sekin, olen minäkin mennyt töihin kuudelta aamulla. Aikaisissa hetkissä on myös tiettyä taikaa, kun kaupunki on vastasiivottu ja vielä selkeästi jotenkin nukahtaa yöksi. Aamuissa on uuden alun tuntua toisella tavalla kuin puoli kymmeneltä bussissa, jolloin päivä on monelle jo todella pitkällä. Laboratorioon kävellessäni mietinkin usein, että tavallaan on harmi olla niin toisessa rytmissä. Vaikka ei se kyllä oikeastaan ole.
Viime viikolla tein pitkästä aikaa töitä läppärin kanssa kahviloissa. Kun kotiin on liian pitkä matka, on helpompaa heittää puhelimesta hotspot päälle, kytkeytyä verkkoon ja hoitaa asiat lennossa, siinä välissä. Mietin myös oikean työn tekemistä, kun katson jatkuvasti päivittyvää somea monta kertaa päivässä, myös viikonloppuisin. Ei sellaista voi hinnoitella minuuttiperustein, enkä sitä edes haluaisi. Mutta miten helposti osa-aikaisen työn lonkerot ulottuvat kokoaikaiseenkin elämään… Sen ratkomisessa haastetta riittääkin.
En silti kaipaa sitä maailmaa, jossa työaika määräytyy läsnäolon mukaan ja jossa on pakko olla paikalla. Välillä silti hävettää, kun kuvittelen että minulla on valta valita. Että olisi olevinaan helpompaa, jos kello soisi kuudelta joka aamu ja tuskailisin toisten kanssa kahvihuoneessa, kun aina vaan väsyttää ja pomo ottaa päähän. Hetkinen, tavallaan teen sitä jo. Kello ei kyllä soi kuudelta mutta kyllä se soi, usein väsyttää eikä yhtään helpota olla oman itsensä pomo, kun se ottaa vaan tuplasti päähän.
Onneksi labrassa ei tarvitse käydä ihan joka viikko.