Mietin, onko oikeaa työtä sellainen, kun huoltomies tulee ja korjaa baarin edessä maassa makaavan tumpin pois, sen jonka siihen on heittänyt edellisenä iltana keskikaljatuhnuissa ollut partaäijä.

Joku aina joskus käy katsomassa blogin FB-sivua ja kai ihan täälläkin asti lukemassa. Kuka sinä olet? Juuri tällä hetkellä tuntuu turhalta tuupata omia ajatuksiaan nettiin. Joku muu tekee sen paremmin, iskevämmin, tiiviimmin, laajemmalle lukijakunnalle. Enkä jaksa rakentaa kuvaa elämästäni ihmisille, joita ei kiinnosta mitä minulle oikeasti kuuluu. Angstia siis.

Kaikki liikuntaan ja ruokaan liittyvä ahdistaa. Erityisesti ihmiset, jotka tekevät muutostaan isosti rummuttamalla ja liian nopeaan. Onneksi olen aina ollut liian mukavuudenhaluinen ruvetakseni pussikeittodieetille tai näännyttääkseni itseäni tupakkaa ja kahvia -tyyppisellä ruokavaliolla. Sen sijaan minulla saattaisi olla jotain järkevää sanottavaa annoskoosta ja energiatiheydestä, mutta ks. edellisen kappaleen neljäs lause. Joku muu.

Kävellessäni kirjastoon mietin, miten minulla on muka mahdollisuus elää tällaista elämää. Ei se täydellistä ole, täälläkin itketään, iloitaankin välillä, mutta on paljon sellaista, jonka edessä itsekin aina välillä hämmennyn. Muistan, että vielä parinkin vuoden jälkeen minusta tuntui oudolta ripustaa miehen kalsareita kuivumaan. Oudolta ja hyvältä. Ehkä vieläkin vähän.

Kävin katsomassa Oopperaa. En ole riittävän vihkiytynyt tyylilajiin voidakseni antaa lopullista arviota. Rima on korkealla, siskoni ja minun. Sitten luin täältä: ”Apocalyptican Perttu sanoi säveltäneensä oopperan neljässä viikossa, jossakin Apocalyptican levytyssessioiden välissä” ja uskaltaudun ehkä sanomaan, että vähän jäi harrastelijamaku.

Olen oikeastaan pahoillani siitä, että olen niin kriittinen kulttuurinkuluttuja. Minua on vaikea yllättää positiivisesti, ja tuntuu, etten enää pääse samalla tavalla mielenkuohuihin kuin joskus. Olen väsynyt ja kyyninen katsoja. Ehkä siksi tekemiselläkin on niin korkea kynnys.

Äh, ärsyttää. Ja väsyttää. Niinpä tästäkin tuli tällainen valitusvirsi. Kun on olevinaan sellainen olo, että pakko jotain. Ettei voisi olla vain hiljaa. Hyvinkin voin. Katsotaan kuinka pitkään.