(Please leave the green light on for me.)

Sitä kuvittelisi näin aikuisena ihmisenä tiedostavansa omat vahvuutensa. Ja erityisesti ne vahvuudet, koska heikkouksien nimeäminen on taitolaji, joka valitettavasti sujuu leikiten melkein jokaiselta suomalaiselta. 

Minä olen hyvä. En kaikessa, mutta joissain asioissa. Silti sen ääneen sanominen tuntuu vaikealta. Se tuntuu siltä kuin antautuisi olemaan julkinen nyrkkeilysäkki, johon muut voivat purkaa epäonnistumisistaan johtuvaa turhautumista. ”Ehkä osasit tuon, mutta tuossa olet surkea, ja tuossa, ja tuossa.” Samaa teen itse itselleni. Voin ehkä varovasti onnitella itseäni onnistuneista ratkaisuista, mutta asetan saman tien eteeni jonoon kaikki ne asiat, jotka ovat vielä tai jo jääneet tekemättä. 

Kavereita onkin helpompi kannustaa. ”Kyllä sä pystyt! Oot ihan mahtava!” Tahdon sanoa samoja asioita myös itselleni.

Kehujen vastaanottaminen on vaikeaa. Ei tarvitsisi kierrellä eikä hymistellä, riittäisi että sanoisi kiitos. Kehujallekin saattaa tulla hyvinkin vaivaantunut olo, että kyllä minä ymmärrän, oli kaikenlaista ja onnenkantamoista ja ihan vaan kannustusjoukkojen ansiota, mutta silti: ”hienosti tehty!” muuttuu usein muotoon ”eipä siinä”. 

Niin että eipä siinä mitään, että eilen sain kirjoitettua nelisivuisen novellin, kun jo iltapäivällä otin ihan liian rennosti, enkä vähintään järjestänyt vaatekaappia. Ja työhuoneajastakin käytin ainakin viisi minuuttia hakeakseni noutokahvia ostoskeskuksesta. 

Pahinta on ehkä saada kriittistä palautetta asiasta, josta olen juuri ehtinyt tuntea hetken ylpeyttä. Että osaan ja pystyn. Ja sitten kuulla, että ellen kykene tietynlaiseen ilmaisuun, olen kenties väärällä alalla.

Miten pitkään olen taistellut prototyyppejä vastaan? Tunnen häpeää, kun palautan kirjastoon lukematta jääneitä teoksia, joita en kehtaa enää uusia ja roikottaa valokuvauksellisesti olohuoneen nurkkapöydällä lukulampun valossa, koskaan niihin koskematta. Mietin, mitä kaikkea en tiedä, osaa tai tunne, mitkä uskontokunnat ovat minulta pimennossa ja kuinka en koskaan saavuta samaa herkkyyttä kuin joku muu. 

Ihmisen mieli ja kieli haluaisivat selittää, antaa tulla kokonaisen ryöpyn sanoja, että näistä ja näistä olosuhteista johtuen emme ehkä ole päässeet parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, mutta eihän meillä ollut edes kunnon työkaluja! Hetken nieleskelyn jälkeen totean, että valmis mikä-tahansa on aina parempi kuin kokonaan tekemättä jäänyt. En kuvittele olevani korvaamaton, en ole. Mutta olen paras mahdollinen juuri nyt. 

Enkä minä ole väärä. On ollut vääriä töitä, ihmisiä, opiskelupaikkoja, harrastuksia. Hienoja paikkoja ja upeita mahdollisuuksia, mutta ne ovat olleet vääriä minulle. 

Turha silti luulla, ettei kehittymisen varaa edelleen olisi. Etteikö voisi olla niin, että joskus perusasiat unohtuvat, etteikö asioita voisi tehdä paremmin, iskevämmin, tarkemmin siitä huolimatta, ettei saatavilla ole ollut kaikkea mahdollista. Mutta on yrittämisen aika. Ja joskus on aika luovuttaa. Sillä joku toinen voi olla parempi, tai kenties vain innokkaampi ja pöyhyissään. Joskus riittää sekin, että levittää pyrstönsä kuin riikinkukko ja peittää sillä ontuvan käynnin. 

En usko, että tunnistan kaikkia vahvuuksiani, koska en usko tunnistavani heikkouksianikaan. Esittelen kyllä mielelläni puutteitani, mutta vain niitä, jotka olen jollain tavalla ehtinyt käsitellä ja hyväksyä. Mutta onhan se inhottavaa miettiä, että tuleeko tässä nyt käänteispsykologisesti kannustetuksi tekemään enemmän ja paremmin vai onko kyseessä ahtautuminen muottiin, joka pahimmillaan viivyttää oikeampien asioiden saapumista elämään. Tällä erää olen päättänyt uskoa enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon. Toistaiseksi. Käytävän varrella palaa monta vihreää valoa, ei se ole niin vaarallista, voin astua ulos koska tahansa. Mutta vielä en halua. Vielä on oikein.