Pidin pitkään itseäni helsinkiläisenä, ja aika monta vuotta kaupungissa asuinkin. Vuosien 1997 ja 2014 välillä ensin Malminkartanossa, sitten Kumpulassa, Töölössä, Kalliossa, toistamiseen Kumpulassa, Vallillassa, (välivuoden jälkeen) jälleen Kalliossa. Opiskelin neljä vuotta Joensussa ja palasin takaisin Meilahteen, jossa asuin kattojen yllä neljä vuotta. Noin vuosina vietin kyllä todennäköisesti yhtä paljon aikaa Malminkartanossa kuin omassa kodissani. 

Reilu vuosi sitten muutimme Myyrmäkeen. Syitä puolesta ja vastaan oli paljon, yhtenä suurimmista raha. Toisena joukkoliikenteen toimivuus, sillä meillä ei ole omaa autoa. Kolmantena kulmien tuttuus ja etäisyys tiettyihin läheisiin ihmisiin. 

(Huonosti rajattu kuva kauniista lähiöstä. Lentokoneet näyttävät elävässä elämässä vielä isommilta.)

Minä halusin palvelujen äärelle. Kävin jonkun aikaa Jumbossa töissä, eikä silloin haitannut se, ettei kummankaan kodin nurkilta löytynyt kuin oikeastaan lähikauppa. Erityisesti Meilahdesta oli yllättävän pitkä matka tiettyihin peruspalveluihin (posti/kirjasto), joka ei tukenut ajatustani kaupunkilaisesta elämäntyylistä: kävellen kaikkialle. Myyrmäessä se taas on mahdollista. Olen keskittänyt monet harrastuksistanikin lähiöön ja parhaillaan haaveilen työhuoneesta kenties tästä jostain ihan läheltä.

Mutta vantaalaisuus oli jotain, jonka kanssa minun piti tehdä töitä. Olen syntynyt ja asunut ensimmäiset elinvuoteni Vantaalla, mutta olen vähätellyt sitä, koska muistikuvani alkavat vasta kasvukodistani Vihdistä. Se taas on ollut sellainen sopivan neutraali paikka Uudellamaalla, tuolla jossain, lähellä mutta kaukana. Helsinkiin olisin halunnut muuttaa jo viisitoistavuotiaana, ja monella tavalla se olikin minulle oikea kaupunki. Voisi olla yhä, ja hieman kadehdinkin niitä, jotka saavat asua vanhoissa kivitaloissa raitiolinjojen ulottuvilla. Työhuone kantakaupungista voisi monella tavalla vastata tuohon kaipuuseen, ja onnekseni saan vierailla sillä suunnalla jo nyt useita kertoja viikossa. 

Koska nykyinen koti on jonkunlainen kompromissi, on siihen kiintyminen vienyt vähän enemmän aikaa. Saimme rajoituksillemme parasta mahdollista vastinetta, enkä oikeastaan ole yhtään varma, mitä haluaisin mikäli mitään rajoituksia ei olisi. Katselin joskus huvikseni miljoona-asuntoja, enkä löytänyt kovinkaan montaa mieleistäni. Juuri eilen selasin mielenkiinnosta 1970-luvulla rakennettuja, isoja, uima-altaallisia omakotitaloja. Helsingin vanhat asunnot taas ovat monesti sokkeloisia ja epäloogisia, eikä niitä silti saa mielestäni liiaksi modernisoida. Kaipuuni rintamamiestaloon sammuu tuskin koskaan. Haluaisin asua keskellä kaupunkia ja sitten kuitenkin meren äärellä, lähellä kaikkea mutta kaukana naapureista (ainakin ikkunoista), rauhallisesti mutta sivistyneessä vilskeessä.

Lähiöön mahtuu monenlaista tallaajaa, joten kansan kerrostumat ovat vahvemmin läsnä. Hetki sitten aseman vieressä ammuskeltiin eikä ollut kiva tilanne sekään, kun teinijoukko päätti riehaantua lähijunassa (joka jäi kotiasemalle odottamaan poliiseja, kun me nousimme siitä pois). Mutta on täällä paljon muutakin. Ihan naapurissa on kirjasto ja joukko muita palveluja. Aikuisopiston tilat mahdollistavat laulu- ja pilatesharrastukset viiden minuutin kävelymatkan päässä. Kuntokeskus olisi vielä lähempänä. Bussit ja junat kulkevat mukavasti moneen suuntaan, juuri sunnuntaina hyödynsimme uutta jokeria matkaamalla Tammistoon (jossa jalankulkijana tuntee kyllä olevansa auttamatta vähemmistössä). 

Joskus kauan sitten matkakorttien väri määritteli kotipaikan. Sininen (Helsinki) sen olla piti, vihreäkin (Espoo) vielä menetteli, mutta punainen (Vantaa) oli jo ihan väärä. Täällä sitä silti ollaan. Sijannillisesti aika kaukana lapsuusvuosien 1970-luvulla rakennetusta, uima-altaattomasta omakotitalosta, jota asuttaa Rekolassa joku toinen perhe. Kerrostalon neljännessä kerroksessa, ikkunoista näkymät asemalle ja metsittyneeseen jokipuistikkoon. Neliöitäkin niin paljon, ettei ole pakko muuttaa ikinä, ellei halua. Enkä minä juuri nyt haluaisi. Emme ole vieläkään saaneet remonttia ihan valmiiksi, emme ole asettuneet kokonaan taloksi, minun huoneeni on yhä täynnä maalipurkkeja ja hiekkapaperia, mutta henkisesti muutos on jo tapahtunut. Enää en harmittele sitä, että matkakorttini oranssi kotelo saattaa tietyssä valossa näyttää punaiselta. En väsy tankkaamaan kummallista katuosoitettamme. Tutustun yhä mielenkiinnolla ja ilahtuen lähiympäristööni ja odottelen ensi kesän torikahveja. 

Olen siis nykyään vantaalainen. Pitkälle on tultu ”pakollinen paha” -ajattelusta. Oikeasti ajattelen, että olemalla vantaalainen profiloidun toisella tavalla esimerkiksi työmarkkinoilla, vaikkei se kovin kaukana helsinkikeskeisyydestä olekaan. Mutta on se silti vähän. Mielikuvani helsinkiläisyydestä on tällä hetkellä hieman persoonaton, vaikka ymmärränkin kaupungista löytyvän asujaimistoa laajalla skaalalla. Eihän vantaalaisuuskaan ole pelkkää nuhjuista lähiömäisyyttä, joka siihen varmasti eniten assosioituu. Silti helsinkiläisyys näyttäytyy minulle sisustusblogeista tuttuina valkoisina koteina, joista löytyy kaikista samat design-tuotteet.

Niin. Helsinkiläisyydessä on tietyllä tavalla jopa ennalta-arvattavuutta. Vantaalaisuus vaikuttaa enemmän valinnalta, vaikkei sitä olisikaan. Ja minä olen hitaasti mutta varmasti tykästymässä tähän uuteen identiteettiini.