Liikehdintää

10.12.2015 Elina Ii.

Kyyninen katsoja elokuvateatterissa

Kävimme katsomassa Burnt-elokuvan. Seuraava sisältää spoilereita.

Elokuva ei ollut saanut kovin kummoisia arvosteluja, mutta minä olen tunnetusti kevyemmän viihteen ystävä. Ja kun pitää löytää katsottavaa kahdelle, päädymme usein jonkinlaisiin kompromisseihin. En ollut mielipiteineni kuitenkaan yksin, kun elokuvan jälkeen pohdimme sen sisältöä.

Minulla on ongelma näiden päähenkilöiden kanssa. Tässäkin leffassa esitellään mies, jolla on ollut ”kaikki” eli hieno ura ja muuta mahtavaa sisältöä elämässä, huumeita ja naisia. Sittemmin hän on sössinyt kaiken. Nyt hän on kuitenkin avannut miljoona osteria tjsp, raitistunut ja valmiina valloittamaan ravintolamaailman uudelleen.

Seis! Lähes kaikki vastaavat yritykset päättyvät epäonnistumiseen. Miksi meidän pitäisi sympata tätä päähenkilöä? Koska kaikki ansaitsevat toisen tilaisuuden? Elämässä ehkä, mutta elokuvissa vaadin perusteita. Minä haluan olla päähenkilön puolella, mutta siihen pitää antaa todella hyvä syy. Kiitos.

Samainen mies ajelee vastaan vankilasta vapautuvaa kaveriaan rouheasti ”lainatulla” moottoripyörällä, ilman kypärää. Portilla on vastassa kaveri, jolla on kourassa muovikassi, jossa ilmeisesti koko maallinen omaisuus. Kaverusten kohtaaminen sujuu kyllä, mutta missä on se kohtaus, jossa kaksi kypärätöntä kaveria on moottoripyörän kyydissä ja joista taaimmainen yrittää tasapainotella muovipussia mukanaan?

Ja ei. Jos olet homo, tai ihan mitä tahansa, ja ihastunut tai kenties rakastunutkin saavuttamattomasti, älä anna rakkautesi kohteelle kuuta taivaalla. Äläkä ainakaan pidä yhtä suudelmaa korvauksena siitä, ettet saa viettää elämääsi ihmisen kanssa, johon olet rakastunut. Se ei riitä heteroille eikä se riitä homoille. Joten ota itseäsi palleista kiinni ja kohdista tunteesi uudelleen, äläkä ainakaan anna sen samaisen sian rynniä ylitsesi, joka on sen jo kertaalleen tehnyt.

Jos sopimuksen ehtona on raittius, miksei mitään tapahdu, kun päähenkilö juo itseltään tajun kankaalle?

Miksi se muistikirja piti heittää jokeen? Ja miksei kukaan tule kysymään ”Sir, are you okay?” kun mies killuu puoliksi yli sillankaiteen? (Välinpitämättömyys vastaa varmaan tosielämää, mutta silti.)

Televisiossa aamuohjelma väittää päivän lämpötiloiksi plus 25, ja henkilöt hengailevat puistossa takit päällä ja huivit kaulassa. Ja ei, en ehtisi huomata näitä eivätkä ne minua kiinnostaisi, jos elokuva muuten veisi mennessään.

Onhan se kiva, että sillä naishahmollakin (eikä todellakaan ole ainoa nainen miehen elämässä, mutta ne muut vaan lakaistaan statisteina tiskin taakse) on päihteiden huuruinen menneisyys, siksi kai se typeryyksissään mieheen lankeaakin. ”Rakkaus pelastaa”, anteeksi nyt vaan, mutta ei todellakaan aina pelasta. Ja miten se tytär, jos te teette 18-tuntisia työpäiviä, hänet ilmeisesti kasvattaa tarjoilijoiden vaihtuva virta narikan nurkassa? Ei kun niin, olihan mummi. Jos tyttären ainoa tarve on osoittaa päähenkilön julmuutta sitä kautta, ettei hän leivo synttärikakkua niin älkää nyt laittako sen perään kohtausta, jossa soi niin helkkarin tunteellinen musiikki ja sielut kohtaavat. Epätodennäköistä, sanon minä.

Todella fiksun ja järkevän miehen merkki on lähteä vapaaehtoisesti huumerahoja karhuamaan tulleiden jamppojen matkaan. Olisivat edes katkoneet sormet, olisi siinä ollut keittiömestarilla tarvetta luottaa alaisiinsa, kun olisi ollut molemmat kädet kipsissä. Hah.

Huoh. Minä kaipaan hyviä elokuvia. Myös niitä kevyitä. Erityisesti joulun alla, niitä joissa on sadun taikaa ja jotain maagista. Minä haluan nähdä uudelleen Bridget Jonesin ja Love Actuallyn, mutta en juuri niitä vaan uusia tarinoita. Enkä halua nähdä kopioita, vaan jotain mitä en ole ennen nähnyt. Mutta tiedän olevani vähemmistössä makuni kanssa. Finnkinon pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa menee tällä hetkellä viisi elokuvaa, jotka haluaisin nähdä – viihtymismielessä. Eikä tätä kyynistä katsetta kannata kohdistaa kovinkaan moneen elokuvaan, koska siitä ei tule kuin paha mieli kaikille, joten jätän väliin bondit ja avaruusseikkailut.

Koska joka kerran kun valot himmenevät ja verhot valuvat sivuun asti, minä toivon tulevani jollain tavalla vaikutetuksi. Ja niitä hetkiä on ollut ihan typerien elokuvien parissa, joista joku voisi kirjoittaa kaksi kertaa pidemmän listan. Silti niitä on ollut ja aina niitä odotan.

Ja kun luen, että Burnt-elokuvan käsikirjoitus on ollut parhaiden tuottamattomien käsikirjoitusten listoissa Hollywoodissa, minä mietin että mitä kaikkea siellä jätetään tuottamatta. Että ei ehkä edes auttaisi se, että minä kirjoittaisin sellaisten elokuvien käsikirjoituksia, joita haluaisin nähdä. Mutta onhan tässä nyt helkkari soikoon jotain tehtävä.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään

9.12.2015 Elina Ii.

Epämääräisyyttä, paradokseja ja ehdottomasti hitautta

Onko se siunaus, että voin kömpiä takaisin sänkyyn ja tarttua Katherine Pancolin sanoihin, jotka ovat maagisia, tuntuvat välillä liian suorilta, ehkä koska ne osuvat, mietin ovatko ne muille paatosta ja kuinka minun sieluni kuitenkin riemuitsee ja lepää sanoissa? Siunausta vai laiskuutta. Minä tuskailen hiljalleen täyttyvän kalenterin kanssa, jonne ei olevinaan jää tarpeeksi aikaa. Mille? minä mietin, kun en tunnu saavan mitään aikaiseksi. Kärsimättömyys ajaa minut kauemmaksi ihmisistä, en haluaisi kohdata ketään, jokainen vie minusta jotain, pienen palan.

Ja sitten kun on sellaisen päivän aamu, ettei minun tarvitse tehdä muuta kuin mennä illalla elokuviin, otan aamusivujen jälkeen käsiini kirjan, luen sitä, käyn keittämässä ison kupin maitokahvia, menen odotellessani takaisin sänkyyn, koska en jaksa olla jalkeilla, luen kirkasvalolampun valossa vaikka se on kai liian kaukana tuottaakseen suurinta mahdollisinta hyötyä. Jätän kirjan kesken, koska en tahdo lukea sitä vielä loppuun, vaikka tartuin siihen vasta kun puhelimeen tullut sähköposti muistutti, että laina-aika umpeutuisi kahden päivän kuluttua.

On niin hämärä päivä, että on vaikea ymmärtää seisseensä vasta eilen keskipäivän aikaan bussipysäkillä ottamassa aurinkoenergiaa. Varjot olivat pitkiä. Illalla minä hetken kuvittelin meneväni vanhaan kotiini. Ja laulussa, siinä on läsnä sekin melodia, jota kukaan ei laula, mutta jonka ensi viikolla taas kuulen ja joka saattaa saada minut itkemään.

Sitten minä kirjoitan. Varovasti, jotain. Minä kirjoitan ja mietin, että mitä järkeä tässä on. Että kirjoitan muotoa, jota on vaikea saada julki. Mutta minä kirjoitan, hillittyjä kokonaisuuksia, päivässä tai parissa valmiiksi. Hautaan ne kovalevylle ja pilveen, annan olla siellä, en palaa niihin liian nopeasti niin kuin en halua lukea edes kuukauden takaisia aamusivuja, minä tarvitsen etäisyyttä. Enkä mieti, kuinka tärkeää tai koskettavaa tai yhtään mitään on kirjoittamani, ajattelen että voin julkaista ne edes blogissani, jos niistä ei ikinä muuksi ole. Ei niistä ehkä olekaan. Ei juuri niistä. Mutta jostain muusta on.

Hain apurahaa Koneen Säätiöltä, mutta en ole yllättynyt lopputuloksesta. Hakijoita on ollut hurjasti ja minun portfolioni nojaa viime vuosikymmenelle. Tiedän kompastuskohdtani. Mutta lukiessani apurahan saaneiden kuvauksia ja perusteluita työstään, totean etten juurikaan eroa heidän joukostaan. En ole osannut olla yhtä täsmällinen, eikä minulla ole mittavaa ansioluetteloa, mutta minussa on uskoa tekemiseen. Taiteilijaelämää-blogin kautta löysin Toivoa ja rauhaa rohkeudesta -kirjoituksen. ”Vaatii uskoa, taitoa ja rohkeutta elää epämääräisyyden, paradoksien ja hitauden kanssa.”

Välillä minuun iskee hillitön halu määritellä itseni kaiken muun kautta. Toisten silmin ja erityisesti tekemättömien asioiden, niiden kaikkien jotka jäävät toteutumatta, koska valitsen lukea kirjallisuutta pimeässä talviaamussa, koska se on luksusta, enkä ole sen arvoinen. Ihastelen toisten lauseita ja blogien lukijamääriä, mietin heidän tiensä eroavaisuutta omastani. Ajattelen vain niitä asioita, jotka jollain tavalla hiertävät ja unohdan kaiken sen, joka asettuu ympärilleni pehmeänä kuin pumpuli, kuinka minulla on mahdollisuuksia ja rakkautta ympärilläni. Huomaan, että pidän ihmisiä etäämpänä, koska koen olevani toisille velkaa niin etten voisi luoda läheisiä suhteita.

Hämärässä päivässä minulla on päälläni raidallinen yöpaita. Muistikirjassani on huomioita todellisesta elämästä, jotka tiedän jo siirtäväni jonkun toisen mieleen. Minä liikun rauhallisesti ja keitän kenties vielä toisenkin mukillisen kahvia. Hitauden alla minussa kytee jo kärsimättömyys. Se pilkahtelee jo toisinaan, vieläpä usein väärässä tilanteessa, se on epämääräinen aavistus siitä, mikä on eniten minua, mutta joka on ollut niin pitkään piilossa etten meinaa sitä itsekään tunnustaa.

Tänään minä taidan lukea kirjan loppuun. Ja vähän luoda, tämänkin lisäksi, tuoda jotain uutta tähän maailmaan. Koska se taitaa olla minun tehtäväni.

Suhteet Oma elämä Työ Ajattelin tänään