Kolmatta päivää. Viikonloppu hurahti kursseilla ja muissa riennoissa. Piti kirjoittamani pyhäpäivästä ja isyydestä, melankoliasta ja pilateksesta, äänen tuottamisesta ja leviävistä kyljistä. Nämä jo ennen tätä kolmea päivää. Vieläkin niihin voisi kai palata ja palaankin.

Mutta nyt. Hetkiä, jolloin olisi aikaa kirjoittaa. Blogin sivu auki. Uusi blogipostaus. Tyhjää.

En tiedä mitä tapahtuu, enkä oikein jaksa arvaillakaan. 

Huomaan aina välillä kirjoittavani hyvin toimituksellisia tekstejä. Lähdeviitteineen, vaikka vajavaisineen, koska en jaksa käyttää ihan järjettömästi aikaa asioihin, joita teen lähinnä itseni takia. Bongailen muiden blogeista teemoja, jotka liippaavat läheltä omiani ja jätän kommentoimatta. Valahdin hiljaisen lukijan rooliin.

Avaan sieluani lyhyesti, varovasti. En tahdo enempää. En niin määrittelemättömästi tai niin, että kaikki on luettavissa henkilökohtaiseksi, koska tämähän on blogi, tämä on totta. En halua käyttää vastuuvapautuslausekkeita.

Hetkittäin mennessäni maailmalla mietin, kuka tätä lukee. Kutsutut ja kaverit, kenties, mutta entä niistä ihmisistä, joita kohtaan toisissa todellisuuksissa, ovatko he jo lähempänä minua kuin minä heitä, tai kuvittelevat olevansa, lukevat näitä sanoja.

Pöytäkeskusteluissa en halua sanoa, että tästähän kirjoitin, koska en voi olettaa ihmisten tietävän. Ei minuakaan kiinnostaisi tällä hetkellä tämä sillisalaatti.

On jonkinlainen velvollisuus kuitenkin, kutina kirjoittamisesta, että ilmaisee olevansa elossa. Henkilökohtaisesti en jaksa sitä tehdä.

Kävelin tänään kirpputorin sovituskoppiin vaatekasan kera. Lähdin ostamatta mitään. Peilissä on vieras. Vaatteeni ovat ehkä kulahtaneita, epäsopivia ja huonosti istuvia, mutta ne ovat jo minun. Käytetynkään kohdalla en halua sortua mukasopivaan. Sitähän minulla on jo. Korjasin yhteen takkiin napin ja toiseen pari saumaa. Minulla on hurjasti erivärisiä ompelulankoja ja valkoista niin paljon, etten varmaan ikinä joudu sitä ostamaan. 

Ennen kirjoitin ideaaleista. Silloin joskus. Unelmaelämästä. Ojentuvista nilkoista ja taipuisista raajoista. Tupakasta ja punaviinistä, mustista poolokauluksista. Suuresta draamasta, mutta silti sellaisesta, joka ei kosketa, ei todella, on draamaa sen itsensä takia. Miten kuvittelin kokeneeni paljon, kuten kaikki kaksikymppiset. Nykyään, murheet ovat paljon syvempiä ja samalla niin paljon pinnallisempia, luopumiset lopullisempia ja uudet asiat vähä vähältä entisten kaltaisia. Ja sitten katson ikäisiäni ja nuorempia, perheenäitejä, uraihmisiä, ja tunnen itseni teini-ikäiseksi, olen kesken eikä minulla ole oikeuksia. Olen epätasapainossa, ehkä ikuisesti ja sitä opettelen hyväksymään.

Aikamuodot heittävät häränpyllyä eikä ajatuksessa ole minkäänlaista etenemää. Tämä on nyt tätä. Kun oli taas pakko. Vaikka blokki. Niin silti. Pakko.